Tarina: Nyt taitaa olla aika kertoa jotain Abeiyasta ja Zericistä
Luokitus: S
Genre: Seikkailu
Päähahmot:Abeiya, Zeric
Muuta: Sisältää omia hahmoja.
Spoilerit: -
Nyt taitaa olla aika kertoa jotain Abeiyasta ja Zericistä
Abeiya istui tylsistyneenä suuren ja vanhan tammen oksanhaarassa. Hän siveli ajatuksiinsa vaipuneena miekkansa terää ja tutki, löytyisikö siitä jotain merkkejä, mutta kuten aina ennenkin, hän ei löytänyt miekasta yhtään ainutta symbolia.
Abeiya työnsi miekkansa takaisin tuppeen ja hyppäsi alas puusta. Hän suoristautui ja katsoi ympärilleen. Ketään ei näkynyt lähimaillakaan. Kaikki hänen ystävänsäkin olivat varmaan treenaamassa tai pitämässä hauskaa. Mutta eipä tuo paljoakaan haitannut. Abeiya oli tottunut aina olemaan yksin. Itse asiassa Abeiyalla ei ollut muuta mahdollisuutta. Kaikki yleensä välttelivät häntä.
Abeiya katsoi jälleen ympärilleen. Olisikohan Darie lähettyvillä? Abira nosti sormet suulleen ja vihelsi. Hetkeen mitään ei näkynyt, mutta parin minuutin kuluttua läheisestä pusikosta juoksi esiin hopeanvalkoinen suden kaltainen eläin, joka oli pienen hevosen kokoinen. Eläimen päässä oli kaunis, täyteläinen kristalli, joka hehkui valkoisena. Abeiya hymyili ja nousi suden selkään.
– Mennäänpäs tervehtimään Bulmaa, Abeiya sanoi ja silitti eläimen päätä. Darie haukahti ja lähti kiitämään hurjaa vauhtia kohti kaupunkia.
Ei mennyt aikaakaan, kun Abeiya saapui Bulman ja tämän vanhempien asunnolle. Abeiya ei välittänyt ihmisten oudoksuvista katseista, joita he loivat Darieen. Abeiya laskeutui Darien selästä ja silitti sen pehmeää turkkia.
– Sinun ei tarvitse jäädä odottamaan. Mene vain minne haluat, Abeiya sanoi eläimellä, joka nuolaisi Abeiyan ojennettua kättä ja lähti jolkuttamaan ihmismassan läpi takaisin läheiseen metsään.
Abeiya katsoi eläimen perään hymyillen ja käveli sitten Bulman kodin ovelle. Hän soitti ovikelloa ja hetken päästä hän kuuli Bulman äänen oven vieressä olevasta kaiuttimesta:
– Tule vain sisään Abeiya. Olen olohuoneessa, Bulma sanoi ja ovi aukeni. Abeiya käveli sisään ja katsoi ympärilleen. Bulman koti oli jumalattoman suuri. Abeiyan oma asunto oli suunnilleen heidän eteisensä kokoinen. Abeiya kaiveli muistiaan ja hänen onnistui suunnistamaan olohuoneeseen, missä Bulma selaili tylsistyneen näköisenä lehtiä.
Bulma nosti katseensa lehdestä ja katsoi hymyillen Abeiyaa.
– Hei Abeiya! Mitäs sinä täällä teet? Luulin sinun olevan treenaamassa muiden kanssa, tämä sanoi.
– Treenaan mieluummin yksin, Abeiya sanoi ja istuutui.
– Jaa. Minä olen vain istunut täällä, Bulma sanoi ja heitti lehden pois.
– Minulla ei ole ollut mitään tekemistä. Mitäs sinun isäsi tällä hetkellä tekee? Onko hänellä joku isompi projekti tekeillä? Abeiya kysyi.
Bulma nousi ylös.
– Haluatko nähdä mitä hän puuhailee? Voimme mennä katsomaan, Bulma sanoi.
– Samapa tuo. Eihän tässä muutakaan tekemistä ole, Abeiya sanoi ja lähti kävelemään Bulman perässä heidän takapihalleen. Kun he astuivat ulos, Abeiyan silmät levisivät.
– Se on upea! Abeiya henkäisi ja käveli lähemmäs tuota pallon muotoista, suurta kapinetta. Heidän takapihallaan oli nimittäin avaruusalus.
Bulma katsoi hymyillen Abeiyaa.
– Eikö olekin? Isä on hääräillyt sen kimpussa jo kuukausien ajan ja viimein se alkaa olla valmis. Tämä alus kuului alkujaan Piccololle. Siis aivan alkuperäiselle Piccololle, mutta isä on hieman parannellut sitä, Bulma sanoi.
– Mihin te aiotte käyttää sitä? Abeiya kysyi ja siveli kädelleen aluksen pintaa.
– Meidän olisi aikomus lähteä planeetta Namekille etsimään toisia lohikäärmekuulia, Bulma sanoi.
Abeiya lopetti aluksen tutkimisen ja katsoi Bulmaa.
– Ketkä lähtevät ja milloin? Abeiya kysyi.
– Tuota, emme ole aivan varmoja siitä ketkä sinne lähtevät, mutta lähtö on mahdollisimman pian, kun alus on valmis, Bulma sanoi.
Abeiya katsoi Bulmaan hieman epäuskoisesti, mutta antoi asian olla.
– Onko Goku muuten jo päässyt pois sairaalasta? Abeiya kysyi, kun he lähtivät takaisin sisälle.
– Ei. Hän on vieläkin huonossa kunnossa, mutta näyttää siltä, että hän parantuu paljon nopeammin kuin odotimme, Bulma sanoi.
– Saiyalaiset ovat nopeita parantumaan. Ovathan he sentään soturikansa ja plää plää plää, Abeiya sanoi hieman ilkkuen.
Bulma katsoi tätä ihmeissään.
– Miten sinä nyt tuolla lailla ajattelet? En ole koskaan kuullut sinun ilkkuvan Gokua, hän sanoi ihmeissään.
– En minä Gokua ilkukaan, vaan saiyalaisia ylipäätään, Abeiya vastasi.
– Mikä ihme sinua oikein pännii? Bulma kysyi.
– Minua pännii se perhanan älykääpiö, joka pääsi pakoon, Abeiya sanoi.
Bulma katsoi ystäväänsä todella ihmeissään.
– Tarkoitat kai sitä yhtä saiyalaista, joka antoi sinulle köniin, Bulma sanoi.
– Hän ei antanut minulle köniin! Hän taisteli epäreilusti! Abeiya sanoi raivoissaan.
– Ja siksi sinä vihaat saiyalaisia! Vihaat heitä, koska he ovat epäreiluja taistelijoita, Bulma sanoi.
Abeiya rauhoittui ja katsoi Bulmaan.
– Niin se taitaa olla. On vaikea miettiä asiaa toisella tavalla, kun ei ole ketään, jonka kanssa jakaa mielipiteitä, Abeiya sanoi hieman nolona.
– Sinä voit tulla puhumaan minun kanssani aina, kun haluat. Minulla kyllä riittää aikaa kuunnella, Bulma sanoi hymyillen. Abeiya hymyili tälle takaisin, mutta meni jälleen vakavaksi. Aivan kuin hän olisi aistinut jotain. Hän vaan ei saanut millään kiinni tästä. Aivan kuin hänen otteensa olisi lipsunut jostain mistä hän yritti saada kiinni.
– Mitä nyt? Bulma kysyi nähtyään ystävänsä totisen ilmeen. Abeiya katsahti ystäväänsä hymyillen.
– Ei mitään. Unohduin vain ajatuksiini, hän sanoi.
Abeiya tiesi, että Bulma ei uskonut hänen selitystään, mutta tämä ei kumminkaan kysynyt mitään. Abeiya ei olisi halunnut Bulman tietävän tuosta oudosta aistimuksesta. Se saattoi olla ainoastaan vain aavistus tulevasta, mutta niin kauan kuin Abeiya ei tiennyt varmasti, hän ei sanoisi muille mitään. Ei ainakaan Bulmalle, sillä tämä alkaisi kuitenkin panikoimaan.
Abeiya jutteli vielä hetken Bulman kanssa, mutta tuo epämääräinen aavistus painoi hänen mieltään. Hän lähti Bulman luota, mutta ei mennyt suoraan kotiinsa, vaan päätti käväistä katsomassa Gokua ennen sitä. Ihmiset tuijottivat Abeiyaa, tämän kävellessä kadulla. Olihan hän kieltämättä aika kummallinen näky.
Hänen punamustat hiuksensa herättivät melko paljon huomiota, mutta sitäkin enemmän ihmiset kiinnittivät huomiota hänen vaatetukseensa. Abeiyalla oli päällään pitkävartiset mustat saappaat, lyhyt viininpunainen hame ja tiukka samanvärinen toppi. Selässään Abeiyalla oli vielä pitkä miekka, joka kiinnitti eniten huomiota.
Mutta olihan tuosta hyötyäkin, sillä nähtyään miekan, ihmiset kiersivät Abeiyan kaukaa, eikä Abeiya joutunut tunkemaan tungoksen läpi. Pian Abeiya pääsi sairaalaan, jossa Goku oli. Gokun huone oli melkeinpä korkeimmassa kerroksessa ja Abeiya olisi joutunut odottamaan monta tuntia, ennen kuin olisi päässyt hississä ylös. Siispä hän päätti käyttää voimiaan ja meni portaisiin.
Vain harva enää käytti portaita, joten Abeiya pystyi käyttämään huolettomasti kykyjään pelkäämättä tulevansa nähdyksi. Hän laittoi kätensä kaiteelle ja sulki silmänsä. Hänen kehonsa alkoi hohtaa ja muuttaa muotoaan ja sulautui kaiteeseen. Nopeasti Abeiya oli päässyt Gokun huoneen tasolle ja hänen hahmonsa muuttui jälleen normaaliksi.
Hän meni suorilla Gokun huoneen luokse ja oli juuri koputtamassa, kun hän kuuli sisältä puhetta. Abeiya painoi korvansa kiinni oveen ja jäi kuuntelemaan.
– Menemme etsimään Namekin lohikäärmekuulia ja toivomme niillä ystävämme jälleen henkiin, kuului ääni, joka kuului selvästi mestari Roshille.
– Ja kun Piccolo on hengissä, myös Kami palaa takaisin ja niin myös maan lohikäärmekuulat, Krillin selitti.
Abeiyan ei enää tarvinnut kuunnella. Hän tajusi mistä he puhuivat. He aikoivat siis lähteä Namekille kertomatta siitä hänelle. Olihan tietysti Bulma kertonut asiasta hänelle, mutta toiset halusivat varmasti pitää asian salassa häneltä. Miten loukkaavaa! Kyllähän heidän olisi pitänyt tietää, miten kovasti Abeiya halusi avaruuteen. Hänhän oli syntynyt Daressa, planeetalla, joka sijaitsi kaukana maasta. Ja nyt kun hänen ystävänsä aikoivat lähteä avaruuteen, yritettiin Abeiya jättää maahan. Jos he lähtisivät avaruuteen, niin Abeiya kyllä tulisi mukaan.
Abeiya aukaisi oven, jolloin kaikki huoneessa olijat hiljentyivät. Abeiya antoi katseensa kiertää jokaisen huoneessa olijan, Chi Chin, Härkäruhtinaan, mestari Roshin, Krillinin ja Gohanin. Goku nosti päätään, jotta näkisi kuka oli tullut.
– Ai hei Abeiya! Kiva nähdä sinun olevan kunnossa, Goku sanoi iloisesti.
– Samat sanat hippiäinen, Abeiya sanoi hymyillen ja käveli huoneen poikki.
– Mistäs te äsken oikein puhuitte? Abeiya kysyi ja rojahti tuolille. Hän nosti jalkansa pöydälle ja alkoi keikkua sen varassa.
– Emme me mistään sen kummemmasta, mestari Roshi sanoi lasiensa takaa.
Abeiya nosti toista kulmakarvaansa.
– Vai niin. Olettekos te muuten menossa jonnekin eväsretkelle? Olin kuulevinani jotain planeetta Namekista ja lohikäärmekuulista. Mutta ettehän te mitään sellaista puhunut. Jos olisitte puhuneet, niin olisitte varmasti myös kertoneet siitä minulle, vain kuinka? Abeiya kysyi.
– Mitä sinä höpiset? Mekö muka emme kertoisi sinulle, jos aikeenamme on mennä avaruuteen? Miten sinä nyt tuollaista oikein ajattelet? Krillin sanoi.
– Ajattelinpa vain, kun kävin tässä Bulman luona, niin hän kertoi minulle, että aiotte lähteä etsimään Namekin lohikäärmekuulia. Kuulemma aluskin on jo melkein valmis, Abeiya sanoi ja hänen silmiinsä syttyi tuli.
Silloin Goku nosti itseään ja sanoi:
– Se oli kokonaan minun ideani, hän sanoi Abeiyalle. Abeiya kääntyi tähän päin. Hän katsoi tuota siteiden peittämää ystäväänsä ja liekit hänen silmistään sammuivat.
– Ai jaa. No sitten saatte anteeksi, mutta selittäkää minulle, miksi ette halunneet kertoa minulle aikeistanne? hän sanoi rauhoittuneena.
– Me emme halunneet sinun tietävän, koska emme tienneet miten suhtaudut asiaan. Tietysti me tiesimme, että haluat mukaan, mutta ajattelimme, että matka ei saattaisi tehdä sinulle hyvää. Olit aika huonossa kunnossa taistelun jälkeen, emmekä me tienneet olitko jo tervehtynyt, Goku selitti.
Abeiya kuunteli tätä tarkasti ja kysyi sitten:
– Ketkä aikovat lähteä matkaan? Kaikki katsoivat toisiaan.
– Asiasta ei ole vielä päätetty, mestari Roshi sanoi.
– No siinä tapauksessa minä ilmoittaudun vapaaehtoiseksi, Abeiya sanoi ja nousi tuoliltaan.
– Oletko aivan varma? Näytät olevan tavallista kalpeampi, Krillin kysyi. Abeiya, joka oli jo ovella, kääntyi ja hymyili.
– En ole koskaan voinut paremmin, hän sanoi ja lähti pois.
Muutaman viikon päästä Abeiya oli jo matkalla kohti Namekia. Matkalle olivat tulleet myös Bulma, Krillin ja Gohan, mutta Darie oli joutunut jäämään maahan, koska se ei olisi ehkä kestänyt matkan rasitusta. Abeiya oli hieman ihmetellyt miten Chi Chi oli päästänyt Gohanin heidän mukaansa. Yleensä Chi Chi oli niin tarkka Gohanista, eikä yleensä päästänyt tätä mihinkään. Krillin oli tietysti tullut mukaan, koska Gohankin oli lähtenyt ja Bulma oli halunnut itse lähteä Namekiin, vaikka Abeiya ei tajunnut miksi. No ainakaan Abeiyalla ei ollut niin yksinäistä, kun Bulma oli mukana.
Matka kului nopeasti. Bulman isä oli asentanut alukseen kaikki hienoudet. Mutta päivää ennen kuin he saapuivat planeetalle, Abeiya tunsi jälleen tuon oudon tunteen. Saman minkä hän oli tuntenut maassa nähtyään aluksen ensimmäistä kertaa, mutta tällä kertaa tunne oli voimakkaampi. Aivan kuin joku olisi yrittänyt ottaa yhteyttä häneen, mutta lipunut pois, ennen kuin Abeiya ehti tehdä mitään.
Namek oli outo saariplaneetta, jonka kasvillisuus oli lyhyttä ja kaikki näytti jotenkin vihertävältä. Jopa taivas näytti hohtavan vihreää. Abeiya pystyi helposti kuvittelemaan Piccolon meditoimassa jossain kallion vieressä. Abeiyan astuttua maahan, hän tunsi oudon sykäyksen. Hän aisti planeetalla jotain pahaa, joka ei kuulunut tälle planeetalle. Se oli selittämätöntä pelkoa ja Abeiysta tuntui kuin itse planeetta olisi huutanut apua. Hän tiesi myös, että Krillin ja Gohan olivat myös tunteneet sen.
He vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään. Sanoja ei tarvittu.
Bulma, joka ei aistinut yhtään mitään, sanoi iloisena:
– Jaahas. Tämmöinen Namek siis on. Aika omituinen paikka, vai mitä, Bulma sanoi ja katsoi ympärilleen.
– Jos sinä olisit namekilainen, niin et olisi tuota mieltä, Abeiya sanoi synkästi ja katseli ympärilleen.
– Mutta kun minä en ole, Bulma sanoi ja alkoi purkaa tavaroitaan.
– Onko sinulla se lohikäärmetutka? Abeiya kysyi närkästyneenä.
– Oi, totta kai, Bulma sanoi ja kaivoi laukkuaan. Hän ojensi tutkan Abeiyalle, joka tunki tämän taskuunsa.
Abeiya kiinnitti miekkansa selkäänsä ja katsoi ystäviään.
– Odottakaa täällä. Minä menen etsimään palloja ja tutkin hieman maastoa, Abeiya sanoi ja lähti lentämään kohti läheisiä kallioita. Hän otti tutkan taskustaan ja laittoi sen päälle. Mitä nopeammin he pääsisivät pois tältä planeetalta sitä parempi, Abeiya ajatteli ja lähti lentämään kohti paikkaa, missä tutka osoitti yhden palloista olevan.
Abeiya lensi jonkin matkaa, kun hän äkkiä vaistosi jotain. Hän katsahti alapuolelleen ja näki namekilaiskylän. Olisikohan hänen viisasta laskeutua? Abeiya katsoi hetken ympärilleen. Ketään ei näkynyt, joten hän päätti laskeutua.
Kun hän meni lähemmäs kylää, hän huomasi jonkin olevan vialla. Jotain pahaa oli tapahtunut. Abeiya laskeutui keskelle kylää. Se oli tuhottu. Rakennukset olivat raunioina, mutta missään ei näkynyt yhtään namekilaista. Abeiya käveli kylän läpi ja piti mielensä avoinna, jos hän olisi löytänyt jotain elonmerkkejä. Hetken tutkimuksen jälkeen, hän aisti jonkun olevan lähellä.
Abeiya antoi mielensä kiertää lähimaastoa ja äkkäsi jonkun liikkuvan läheisessä solassa. Abeiya lähti kävelemään kohti solaa ja mitä lähemmäs hän sitä käveli, sitä enemmän hän tunsi pelkoa, epäilystä ja vihaa. Kun hän oli jo melkein solassa, hän aisti molemmilla puolillaan liikettä ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään, hän tunsi häntä kohti tulevan energiapallon.
Abeiya hyppäsi sivuun ja näki keltaisen pallon menevän vain pari senttiä hänen päästään. Abeiya kääntyi valmiina taistelemaan, mutta huomasikin olevansa neljän namekilaisen piirittämänä. He kaikki katsoivat Abeiyaa varuillaan, kädet suunnattuna kohti Abeiyaa, ja Abeiya tiesi näitten olevan valmiina hyökkäämään hetkellä millä hyvänsä.
Yksi namekilaisista alkoi puhua Abeiyalle:
– Miksi sinä tulit tänne? Teidän joukkonne ovat tuhonneet jo tarpeeksi kansaamme, mies sanoi. Abeiya katsoi tätä ihmeissään.
– Mistä joukoista te puhutte? Mitkä joukot? hän kysyi. Namekilaiset vilkaisivat toisiaan, mutta jälleen tuo sama namekilainen puhui:
– Älä yritä huiputtaa meitä. Tiedämme keihin kuulut ja mitä aiot. Valmistaudu siis kuolemaan! namekilainen huusi.
Samassa hetkessä kaikki neljä namekilaista ampuivat Abeiyaa kohti energiapalloja. Ne räjähtivät ja, kun niitten aiheuttama räjähdyksessä tullut savu laski, Abeiya oli hävinnyt. Namekilaiset katsoivat toisiaan. He luulivat tuhonneensa Abeiyan, mutta tämä oli väistänyt ja katsoi namekilaisia kallion jyrkänteeltä. Ennen kuin namekilaiset ehtivät tehdä mitään, Abeiya nosti kätensä namekilaisia kohti ja huusi:
– Setha-ra!
Hänen käsistään lähti punaisia säteitä, jotka sitoivat namekilaiset yhteen. Abeiya laskeutui ja ohjasi namekilaiset käden liikkeellä maahan.
- Olkaapas hyvät ja rauhoittukaa. Selittäkääpäs minulle oikein kunnolla mitä te tarkoitatte, kun hyökkäätte aivan syyttömän nuoren naisen kimppuun? Abeiya kysyi. Namekilaiset yrittivät rimpuilla irti, mutta Abeiyan tekemä Setha-ra piti heidät tiukasti paikoillaan.
– En todellakaan halua tehdä teille mitään pahaa, mutta jos te ette ala puhua, niin minä todellakin suutun. Eikä se ole hauskaa katseltavaa, Abeiya sanoi.
Namekilaiset rimpuilivat edelleen, eivätkä sanoneet mitään. Abeiyaa alkoi kyllästyttää ja hän sanoi:
– Hyvä on. Jos te ette ala puhua, niin ei sitten väkisin, Abeiya sanoi ja päästi namekilaiset irti. He katsoivat Abeiyaa ihmeissään, mutta Abeiya kääntyi ja oli lähdössä, kun jälleen tuo äskenkin puhunut namekilainen huusi hänen peräänsä:
– Odota!
Abeiya kääntyi katsomaan namekilaisiin.
– Niin? Abeiya kysyi.
– Kuka olet? Et ilmeisestikään ole se, joksi me sinua luulimme, namekilainen sanoi.
– Olen Abeiya Naigora. Saavuin Namekiin vasta äskettäin ja olen etsimässä lohikäärmekuulia, Abeiya vastasi.
Tuon kuullessaan namekilaiset perääntyivät ja yksi heistä sanoi:
– Hän kuuluu sittenkin niihin. Abeiya katsoi heitä ihmeissään.
– Niin mihin minä muka kuulun? En minä ole koskaan eläessäni kuulunut mihinkään kerhoon. Kerran kyllä kävin yhdellä leirillä, mutta minut potkittiin sieltäkin pois. En kyllä ymmärrä miksi, Abeiya sanoi.
– Sinä siis et kuulu Friezan armeijaan? namekilainen kysyi.
– Friezan armeija? Se kyllä kuulostaa tutulta. Ai niin, se saiyalainen kuului heihin, niinhän se olikin. Mutta hän taisi kyllästyä ja lähteä omille poluilleen, Abeiya sanoi mietteliäänä.
Namekilaiset katsoivat häntä edelleen hieman pelokkaina, mutta tuo sama tyyppi puhui hänellä jälleen:
– Mistä sinä tänne tulit ja miksi sinä etsit lohikäärmekuulia? tämä kysyi.
– Minä tulin maa nimiseltä planeetalta kolmen ystäväni kanssa. Etsimme kuulia, jotta saisimme herätettyä yhden tai itse asiassa kaksi teikäläistä, jotta maan omat lohikäärmekuulat palaisivat jälleen ja voisimme toivoa loput ystävistämme eloon, Abeiya selitti.
Namekilaiset yllättyivät kuullessaan Abeiyan mainitsevan kaksi teikäläistä.
– Keitä nämä kaksi ovat? yksi namekilaisista kysyi.
– Heidän nimensä ovat Kami ja Piccolo, Abeiya sanoi totuuden mukaisesti.
– Kami? Hän on siis maapallolla, namekilainen sanoi.
– Tunnetteko te Kamin? Abeiya kysyi.
– Emme tunne häntä, mutta olemme kuulleet hänestä, mies sanoi.
Abeiya oli juuri kysymässä lisää asiasta, mutta sitten hän tunsi jotain. Hänen aistinsa varoittivat häntä lähestyvästä vaarasta.
– Joku lähestyy, Abeiya sanoi namekilaisille.
– Se on varmasti joku Friezan sotureista, yksi namekilaisista sanoi kauhistuneena.
– Meidän täytyy mennä piiloon, toinen sanoi, jolloin namekilaiset lähtivät äkkiä kohti läheisiä kallioita, mutta Abeiya jäi paikalleen.
– Tule! Et millään pärjää heille! Me tiedämme miten vahvoja he ovat, yksi namekilaisista sanoi Abeiyalle.
Abeiya katsoi namekilaisia.
– Menkää te piiloon. Minä jään tähän, Abeiya sanoi. Namekilainen katsoi tovereitaan ja sanoi vielä Abeiyalle, ennen kuin lähti heidän peräänsä:
– Olkoon hyvät henget kanssasi Abeiya Naigora. Tämän jälkeen mies lähti muiden perään ja katosi kallioiden taakse.
Abeiya nousi ilmaan. Hän pystyi kuulemaan jo lähestyvää puhetta. Hetken päästä kallioiden takaa ilmaantui kaksi oliota. Molemmilla heillä oli päällään samanlaiset univormut, mitä niillä saiyalaisilla, jotka olivat käyneet maassa. Abeiya sulki silmänsä ja hänen vaatteensa alkoivat muokkautua. Hetkessä hänellä oli päällään samanlainen haarniska kuin noilla kahdella.
Hän jäi odottamaan noita kahta yhden kallion harjalle. Ei mennyt aikaakaan, kun nuo kaksi huomasivat Abeiyan.
– Hei sinä siellä! toinen heistä huusi. Abeiya kääntyi. Nuo kaksi olivat molemmat alieneita. Toisella oli violetti iho, jossa oli vihreitä täpliä ja toisen taas muistutti dodo-lintua.
– Niin? Abeiya kysyi ja yritti näyttää mahdollisimman kovalta ja ankaralta.
– Oletko sinä löytänyt yhtään lohikäärmekuulaa? dodo-lintu kysyi.
Abeiya hymähti.
– Jos olisin löytänyt, niin luuletteko, että minä olisin täällä? hän kysyi.
– Etpä tietenkään. Lordi Friezahan käski ilmoittaa asiasta suoraan hänelle, violetti olio sanoi ja katsoi sitten läheistä tuhottua kylää.
– Sinäkö tuon teit? Onpa kyllä hyvää jälkeä, olio sanoi ihailevasti.
– Minä seuraan vain suoraan käskyjä, Abeiya sanoi.
– Aivan, dodo-lintu sanoi.
Abeiya mietti miten kauan hän jaksaisi enää näytellä. Hän halusi kyllä tietää lisää tästä Friezasta ja hänen suunnitelmistaan.
– Minun koordinaattorini on mennyt varmaan rikki, Abeiya sanoi ja otti päässään olevan mittarin pois ja katsoi sitä tarkemmin.
– Voisinko saada jommankumman teidän mittareistanne? Lordi Frieza ei olisi tyytyväinen, jos joku hänen alaisistaan eksyisi tämmöiselle pienelle mutapallolle, Abeiya jatkoi.
Dodo-lintu ojensi omansa Abeiyalle ja otti tämän mittarin itselleen.
– Meidän kannattaa jatkaa etsintöjä. Emmehän halua suututtaa lordi Friezaa, violetti olento sanoi ja lähti dodo-linnun kanssa jatkamaan matkaansa. Abeiya katsoi näiden loittonevia hahmoja ja kun he olivat menneet, namekilaiset tulivat takaisin hänen luokseen. Abeiya muutti vaatteensa jälleen takaisin omiinsa.
He katsoivat Abeiyaa ihailevina.
– Miten sinä tuon teit? yksi namekilaisista kysyi.
– Se on aika vaikeaa selittää, mutta jos näemme uudestaan, voin yrittää opettaa sen teille, mutta nyt minun on parasta mennä. Ystäväni odottavat jo minua, Abeiya sanoi ja oli jälleen lähdössä, kun taas tuo yksi namekilaisista sanoi:
– Voitko auttaa meitä häätämään Friezan armeijoineen pois? Me tarvitsemme kaiken mahdollisen avun.
Abeiya katsoi heihin hymyillen.
– Teen kaiken mitä voin auttaakseni teitä. Pitäkää huolta! Abeiya huikkasi ja lähti. Hän muutti vaatteensa jälleen Friezan armeijan haarniskaksi, sillä siinä olisi turvallisempaa liikkua, jos sattuisi tulemaan vastaan joku hänen joukoistaan.
Abeiya lähti takaisin ystäviensä luo. Hän antaisi Bulman tutkia alieniltä saamaansa laitetta ja antaisi lohikäärmetutkan samalla Krillinille ja Gohanille. Hän itse lähtisi ottamaan selvää tästä Friezasta.
Kun Abeiya saapui aluksen luokse, hän ei nähnyt siellä ketään. Hän tarkasteli hetken aluksen lähi ympäristöä ja löysi nopeasti paikan, jonne hänen ystävänsä olivat vieneet tavaransa. Hän jätti lohikäärmetutkan pöydälle, mutta päätti pitää mittarin itsellään. Hän saattaisi tarvita sitä.
Hän ohjelmoi mittarin näyttämään Friezan aluksen ja lähti sitten lentämään sinne. Kun hän alkoi lähestyä alusta, häntä vastaan tuli yhä useampi sotilas. Abeiya päätti jäädä hieman kauemmaksi aluksesta ja etsiä jonkun rauhallisen paikan, jossa saisi tutkia tilannetta kaikessa rauhassa. Kukaan ei onneksi näyttänyt kiinnittävän häneen huomiota, kun hän lensi kahden kallion välissä olevaan pieneen rotkoon.
Abeiya laski voimatasonsa mahdollisimman alas, ettei kukaan vaan huomaisi häntä sen takia. Sen jälkeen Abeiya etsi sopivan syvänteen, josta hän näki alukselle, mutta josta häntä ei nähty. Aluksen ympärillä oli kymmeniä sotilaita. Hetken aikaa tarkkailtuaan alusta, Abeiya näki kahden alienin tuovan aluksen luokse kaksi lohikäärmekuulaa. Abeiya ei ollut voinut uskoa silmiään, kun hän näki kuulat. Ne olivat valtavia maan lohikäärmekuuliin verrattuina. Abeiyan täytyi saada kuulat itselleen, mutta miten? Hänen täytyi keksiä äkkiä jotain.
Sotilaat jättivät kuulat maahan aluksen viereen. Ehkä Abeiya onnistuisi saamaan kuulat itselleen. Mutta sitten hänen vaistonsa hälytti. Aluksesta lensi ulos kolme hahmoa. Yksi hahmoista oli vihreäihoinen, melko komea alien, toinen oli lihava vaaleanpunainen alien ja kolmas taas oli muita kahta pienempi, joka istui oudon leijuvan laitteen sisälle. Olio oli harmittoman näköinen. Tällä oli sarvet, mutta näytti sille kuin muut olisivat tunteneet häntä kohtaan pelonsekaista kunnioitusta. Tuo olio oli Frieza.
Frieza laskeutui kahden muun olion kanssa lohikäärmekuulien luo. Abeiya ei kuullut mitä nämä puhuivat, mutta Frieza näytti todella tyytyväiseltä. Äkkiä tämä kuuminkin kääntyi vihreään olioon päin, joka sanoi sitten jotain lähellä olevalle sotilaalle. Sotilas kumarsi ja lähti kahden muun kanssa sisälle alukseen.
Abeiya tunsi jälleen tuon oudon tunteen, jonka aikaisemminkin, mutta nyt hän tiesi sen aiheuttajan olevan lähempänä kuin koskaan aikaisemmin. Hetken päästä sotilaat tulivat takaisin ulos, mukanaan mies, jolla oli pitkät takaa kiinni sidotut valkoiset hiukset, joissa oli mustia raitoja. Äkkiä Abeiyasta tuntui kuin hän olisi tuntenut miehen, joskus kauan sitten ja äkkiä hän oivalsi, tuo mies oli yrittänyt ottaa yhteyden häneen.
Abeiyan silmien eteen syntyi kuva avaruusaluksesta. Hän näki pienen tyttövauvan makaavan pienessä kapselissa vaalean sudenkaltaisen pienen eläimen kanssa. Abeiya tiesi eläimen olevan Darie ja tyttö oli hän itse. Kapselin ulkopuolella seisoi mies, joka katseli kapselissa olevaa lasta hymyillen. Abeiya tunnisti miehen samaksi, joka nyt oli tuotu Friezan avaruusaluksesta. Mies puhui ja hänen sanansa jäivät kaikumaan hänen päässään:
– Jätän sinulle muistot synnyinplaneettasi Daren loistosta, joka katosi sen tuhon myötä. Sen lisäksi jätän sinulle Darien, joka tulee aina suojelemaan sinua. Ja viimeiseksi jätän sinulle muistot minusta, Zericistä, joka toi shardojen prinsessan maahan, jossa tämä voisi olla turvassa. Lupaan vielä sinulle, prinsessa, että tulen hakemaan sinut.
Tämän jälkeen kuva haihtui ja Abeiya oli jälleen tuossa rotkossa Friezan aluksen lähellä. Hän muisti viimein kaiken. Hän muisti Daren, hänen kotiplaneettansa, hän muisti sen hirveän päivän, jolloin Dare oli tuhottu Friezan käskystä. Hän muisti vanhempansa ja kaikki ystävänsä, jotka olivat kuolleet räjähdyksen mukana. Mutta Zerici oli elossa. tarkoittiko se, että myös Abeiyan rakkain lapsuudenystävä Yuiumi-Rei oli elossa? Hän ei tiennyt. Hän muisti viimein kuka hän oli, miten hän oli maahan päätynyt ja kuka hänet oli pelastanut. Abeiya muisti Zericin. Hänen oli tehtävä jotain.
Abeiya nousi jälleen ylemmäs, jotta näkisi mitä tapahtuisi. Hän näki Zericin puhuvan jotain Friezalle, jolloin vihreä alien löi Zericiä mahaan. Zerici horjui, muttei kaatunut. Hän nosti katseensa takaisin ylös, eikä osoittanut yhtään heikkouden merkkiä. Abeiyan oli pakko pelastaa tuo mies, puhua hänelle ja ennen kaikkea, hänen täytyi kostaa Friezalle kaikki tämän hirmuteot.
Abeiyan miettiessä keinoa pelastaa mies, tämä vietiin takaisin alukseen. Frieza lähti myös itse takaisin alukseensa vaaleanpunaisen olion kanssa, mutta vihreä mies jäi ulos. Hän antoi käskyjä sotilaille ja vahti lohikäärmekuulia. Hetken päästä mies lähti kauemmas palloista. Jos Abeiya vaan pääsisi tarpeeksi lähelle kuulia, hänen ehkä onnistuisi saada ne itselleen, mutta jos hänet silloin huomattaisiin, hänellä ei olisi toivoakaan pelastaa miestä. Hänen täytyi siis ensin yrittää pelastaa mies.
Abeiya nousi piilopaikastaan ja lähti kävelemään kohti alusta tiukan näköisenä. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota ja ennen kuin Abeiya ehti huomatakaan, hän oli sisällä aluksessa. Hän katsoi hetken ympärilleen. Minneköhän mies oli viety? Abeiya uskaltautui levittää hieman aistejaan ja aisti miehen olopaikan. Aistejaan seuraamalla Abeiyan onnisti päästä käytävään, jonka yhdessä huoneessa miestä pidettiin.
Abeiya näki miehen sellinä toimivan huoneen edessä kaksi alieniä, jotka vartioivat, ettei mies päässyt pakoon. Abeiya käveli suoraan alieneiden luokse ja sanoi:
– Lordi Frieza haluaa nähdä vangin. Alienit katsoivat Abeiyaa kummissaan.
– Juurihan hänet tuotiin takaisin, toinen alien sanoi ja katsoi Abeiyaa epäilevästi.
– Juuri niin ja nyt hän haluaa nähdä vangin uudestaan. Haluatteko te, että lordi Frieza joutuu odottamaan. Hän ei varmasti olisi mielissään, Abeiya sanoi.
Alienit vilkaisivat toisiaan. Toinen alieneistä nyökkäsi.
– Hyvä on. Mutta et voi viedä häntä yksin. Me lähdemme saattamaan, alien sanoi ja aukaisi oven. Abeiya meni huoneeseen alieneiden kanssa. Mies kohotti katseensa. Hänet oli laitettu kiinni omituisiin kahleisiin, mutta Abeiya aisti niiden olevan erikoiskahleet. Mitä ilmeisimminkin ne veivät miehen energiat, ettei tämä vaan käyttänyt voimiaan.
– Lordi Friezalla on sinulle asiaa, Abeiya sanoi, mutta kun alienit ottivat miestä irti kahleista, Abeiya iski tälle silmää. Se oli kumminkin turhaa, sillä miehen ilmeestä Abeiya näki tämän tunnistavan hänet.
– Luuleeko sinun herrasi, että minä olisin valmis puhumaan missä shardojan prinsessa piileskelee muiden selviytyneiden shardojen kanssa? Hän saa kiduttaa minua miten paljon tahansa, mutta en ikinä kerro sitä hänelle! mies sanoi. Abeiya tiesi tämän yrittävän saavan varmistusta, että se oli tosiaankin Abeiya.
– Lordi Friezan ei tarvitse enää kysellä. Prinsessahan on aivan hänen nenänsä alla, Abeiya sanoi.
Mies katsoi hetken Abeiyaan, mutta käänsi sitten katseensa vartioihin. Abeiya tajusi vihjeen. Abeiya odotti, että alienit olivat saaneet Zericin irti ja sanoi sitten:
– Voi hyvänen aika! Teillä molemmillahan on kengän nauhat auki, Abeiya sanoi. Kun oliot kumartuivat alas, Abeiya veti miekkansa esiin ja kahdella sivalluksella molemmat oliot makasivat kuolleina maassa.
– Rauha teidän sieluillenne. Ja ai niin, muistakaa seuraavalla kerralla, että teillä ei ole kengännauhoja, Abeiya sanoi ja kääntyi sitten mieheen päin.
Hetken he vain katsoivat toisiaan. Nyt kun Abeiya näki miehen lähempää, hän tajusi miten komea tämä oli ja vaikka Abeiya tiesi miehen olevan häntä noin kymmenen vuotta vanhempi, se ei tehnyt miehestä vanhan näköistä. Vain hänen silmistään näki ne kuluneet vuodet, jotka tämä oli joutunut pakenemaan Friezaa ja taistelemaan tätä vastaan.
Abeiya työnsi miekkansa takaisin tuppeen, muttei irrottanut katsettaan miehestä.
– Meidän täytyy lähteä, Zerici sanoi ja käveli Abeiyan ohi ovelle.
– Jaahas, vai niin. Minä pelastin juuri sinut ja sinä et osaa sanoa edes kiitos, Abeiya sanoi. Zerici käänsi katseensa tähän ja sanoi kylmästi:
– Meillä ei ole aikaa jäädä tänne. Vai haluatko sinä kenties jäädä itse vangiksi? Hyvällä tuurilla he tappaisivat sinut.
Abeiya hätkähti. Miten tuo mies kehtasikin olla noin röyhkeä? Sitä hän ei ehtinyt jäädä miettimään, kun mies oli jo poistunut huoneesta. Abeiya huokasi ja lähti tämän perään. He kävelivät peräkkäin kohti ovea, mutta kun he tulivat sen luo, mies kääntyikin toiseen käytävään.
– Hei minne sinä menet? Ovi meni jo ohi, Abeiya sanoi, mutta Zerici kuiskasi vain hiljaa:
– Luuleeko hänen majesteettinsa pääsevänsä tuosta ovesta ulos kenenkään huomaamatta? Voitte kokeilla, jos kerran niin haluatte.
Abeiya mumisi itsekseen miehien härkäpäisyydestä, mutta pysytteli miehen perässä. Kun he pääsivät käytävän päähän, he menivät sisälle pienestä piilotetusta ovesta. Abeiya sulki oven heidän perässään, mutta hän ei pystynyt näkemään mitään, koska huone oli täysin pimeä.
– Missä sinä olet? Zerici? Abeiya sanoi, mutta vastausta ei kuulunut. Hyvä! Mies oli sitten jättänyt Abeiyan yksin johonkin tyhmään huoneeseen. Olisi voinut sentään odottaa häntä, ennen kuin oli itse lähtenyt harhailemaan.
Abeiya nousi ylös. Hän tunsi katon hipovan päälakeaan. Hitaasti Abeiya lähti kädet levitettyinä kävelemään huoneen poikki, joka oli suurempi kuin Abeiya oli luullut. Hetken käveltyään Abeiya kompastui kovalla ryminällä johonkin maassa olevaan esteeseen.
Abeiya kirosi ja hieroi päätään. Sen hän kyllä kesti, että se mies oli jättänyt Abeiyan yksin, mutta se, että hän kompastui täysin pimeässä huoneessa, omituiseen pehmeään möykkyyn oli liikaa. Abeiya oli juuri nousemassa, kun hän tunsi jonkun tarttuvan häntä kiinni kädestä ja repivän hänet takaisin lattialle. Hän tajusi sen pehmeän möykyn olleen Zerici. Hän kuuli miehen äänen vierellään:
– Olkaa liikkumatta majesteetti. Joku voi kuulla. Abeiya tarttui miehen käteen ja veti sen irti.
– Ole itse hiljaa! Miksi sinä jätit minut yksin? Abeiya sanoi loukattuna.
– Ai, en tiennytkään, että teidän korkea-arvoisuutenne pelkää pimeää, Zerici sanoi takaisin.
Abeiya tuhahti. Olkoon vaikka miten hyvän näköinen mies, niin käytöstavat olivat kuin luolamiehellä. Juuri, kun hän oli valmis aloittamaan motkotuksensa alusta, Zerici sanoi:
– Sain sen auki! Samalla hetkellä Abeiya näki pienen hohtavan raon lattiassa, joka alkoi suurentua ja Abeiya tajusi sen olleen luukku, josta auringon valo tuli sisälle.
Zerici aukaisi luukun kokonaan ja kurkisti alas.
– Tuolla on juuri sopiva rotko. Meidän täytyy päästä sinne, mies sanoi ja osoitti noin kymmenen metrin päässä olevaa kahden kallion välissä olevaa rotkoa. Abeiya kurkisti ulos. Hän näki sotilaiden hääräävän ympäriinsä aluksen ympärillä. Hän olisi juuri kysynyt Zericiltä, miten hän aikoo päästä huomaamatta ulos, kun mies oli jo menossa.
– Aikooko teidän majesteettinne tulla? Zerici kysyi. Abeiya huokasi ja lähti miehen perässä ulos aluksessa. Kun hän meni ulos, hän huomasi aluksen rungossa syvennyksen, joka näytti johtavan juuri sen rotkon luokse, minne heidän piti mennä.
Abeiya tajusi syvennyksen olleen tehty juuri varauloskäytäväksi, siltä varalta, että alus kaapattaisiin ja etuovesta ei pääsisi ulos. Heillä oli enää pari metriä matkaa, kun Abeiya katsoi taakseen. Hän pysähtyi ja kuiskasi Abeiyalle:
– Olkaa liikkumatta.
Abeiya pysähtyi ja painautui tiukasti kiinni aluksen runkoon. Hän katsoi alaspäin ja näki heitä lähestyvän alienin. Abeiya tunnisti miehen samaksi vihreäksi olioksi, joka oli ollut Friezan kanssa. Abeiya pidätti hengitystään ja laski jälleen energiatasoaan. Mies käveli suoraan heidän alapuolelleen. Hän katsoi ympärilleen kuin etsien jotain, mutta kääntyi ja lähti kävelemään takaisin. Abeiya huokasi helpotuksesta, mutta silloin hän tunsi kuinka hänen päässään oleva mittari lähti liukumaan alaspäin.
Abeiya ei ollut vielä ehtinyt laittaa sitä itselleen sopivaksi. Hän ei ehtinyt ojentaa kättään, kun mittari tippui. Abeiya syöksyi mittarin perään, mutta samalla hänen otteensa lipesi aluksen rungosta. Hän sai otteen mittarista, mutta olisi itse tippunut, jollei Zerici olisi saanut kiinni hänen kädestään ja vetänyt häntä takaisin syvennykseen.
Mies veti Abeiyan lähelleen, juuri ennen kuin vihreä olio kääntyi katsomaan taakseen. Sekä Abeiya ja Zerici huokasivat helpotuksesta miehen jatkaessa matkaansa. He menivät nopeasti rotkoon ja jäivät hetkeksi istumaan sinne.
– Se oli täpärällä, Abeiya sanoi ja yritti piristää tunnelmaa. Zerici katsoi Abeiyaan. Abeiya ei voinut olla varma, mutta hänestä tuntui, kuin mies olisi ensin hymyillyt, mutta nopeasti tämä muuttui entiselleen ja tiuskaisi Abeiyalle:
– Jos teidän korkeutenne ei ala olla varovaisempi, niin jätän teidät sooloilemaan rauhassa.
Abeiya katsoi miestä hieman masentuneen näköisenä, mutta tämä käänsi katseensa pois. Hetken päästä Abeiya sanoi:
– Älä kutsu minua teidän majesteetiksenne tai miksikään muuksi sellaiseksi. Kutsu minua Abeiyaksi. Mies katsoi Abeiyaan ja sanoi:
– Jos teidän korkeutenne välttämättä haluaa, voin yrittää. Abeiya ei tiennyt olisiko huvittunut ja vai suuttunut. Miksei tuo mies vaan voinut olla rennompi? Abeiya laittoi kätensä puuskaan ja tuhahti:
– Sinun korkeutesi ei ole mikään korkeus. Hän on vain tylsistynyt pieni hemmoteltu kakara. Ainakin joidenkin mielestä.
Tämän sanottuaan Abeiya nousi ja oli lähdössä kävelemään pois, kun tunsi kuinka mies otti kiinni hänen kädestään. Abeiya kääntyi Zericiin päin.
– Teidän ei ole turvallista liikkua täällä yksin. Saatan teidät turvalliseen paikkaan, mies sanoi. Abeiya repi käden irti ja sanoi:
– Minä osaan kyllä pitää huolta itsestänikin. Olen joutunut sinnittelemään monia vuosia yksin Darien kanssa, ilman ystäviä. En itse edes muista montako vuotta! Zerici katsoi Abeiyaan.
– Tasan kahdeksantoista vuotta, neljä kuukautta ja kaksikymmentäyksi päivää, mies sanoi. Abeiya katsoi mieheen, tällä kertaa hieman lauhtuneena.
– Hyvä, että joku sentään muistaa, Abeiya sanoi ja lähti jälleen kävelemään. Hän ei kuullut Zericin hiljaista kuiskausta:
– Ja ne kaikki vuodet olen kaivannut sinua, pikku prinsessa. Tämän jälkeen mies lähti kävelemään Abeiyan perässä.
He matkasivat noin tunnin ajan, jonka jälkeen he pysähtyivät lepäämään. He eivät olleet voineet lentää vielä, koska heidät huomattaisiin helpommin, eikä Abeiya ollut edes varma osasiko mies lentää. Kun he sitten viimein pysähtyivät, Abeiya pisti merkille, miten valppaana mies katseli ympärilleen.
Abeiya käveli miehen luo ja istuutui tämän viereen. Äkkiä mies kysyi:
– Onko teillä mukananne valtakoru? Abeiya kaivoi taskuaan ja otti esille kauniin otsariipuksen.
– Tätäkö tarkoitat? Abeiya kysyi ja ojensi korun miehelle. Mies tutki korua hetken ja kuiskasi samalla Abeiyalle:
– Luulen, että meitä seurataan. Olkaa valmiina, Zerici sanoi ja ojensi korun takaisin Abeiyalle. Abeiya laittoi korun takaisin taskuunsa.
Zerici nousi ylös.
– Menen tarkkailemaan maastoa, hän sanoi. Abeiya katsoi miehen perään, kunnes tämä katosi läheisien kallioiden taakse.
Abeiya käveli pienelle lammelle ja kyykistyi juomaan. Hän tarkkaili lammen vettä ja äkkiä hän erotti hahmon heijastuksen. Hahmo seisoi suoraan hänen takanaan. Abeiya ei aikaillut, vaan teki salaman nopean käännöksen ja otti kiinni hahmosta. Samaan aikaan Zerici hyppäsi esiin ja otti kiinni hahmosta. Hän painoi tämän maahan.
– Kuka olet? Miksi seuraat meitä? Zerici kysyi, mutta hahmo, jolla oli päällään Friezan armeijan univormu, sanoi vain:
- Päästä minut ylös, senkin pirulainen!
Kun Zerici ei tehnyt sitä, hahmo sanoi:
- Hyvä on sitten. Tämän sanottuaan hahmo alkoi muuttua vihreäksi savuksi, joka alkoi ottaa jälleen uutta hahmoa heidän eteensä. Abeiya veti miekkansa esiin ja Zerici asettui tämän eteen. Kun hahmo ilmestyi jälleen heidän eteensä, Abeiya ei ollut uskoa silmiään. Sehän oli shardanainen, jolla oli smaragdinvihreät hiukset ja mustat silmät.
- Ei minua yleensä ihan nyt noin ole tervehditty, hahmo sanoi.
Abeiya tunsi hahmon äänen. Niin monen vuoden takaa. Zerici ei ollut tuntenut hahmoa ja oli hyökkäämässä tämän kimppuun, mutta Abeiya työntyi miehen ohi. Hän työnsi miekan takaisin tuppeensa.
- Teidän korkeutenne! Mitä te teette? Hän kuuluu Friezan armeijaan, Zerici sanoi. Abeiya ei välittänyt. Hän oli tunnistanut naisen. Hän käveli tämän eteen.
- Umi? Yuiumi-Rei? Abeiya kysyi.
Abeiya kuuli Zericin äännähtävän ihmeissään, mutta nainen hymyili.
- Eihän sen keksimiseen mennyt kuin viisi minuuttia, hän sanoi.
- Se olet sinä! Sinä olet todellakin Umi! Abeiya sanoi iloissaan ja halasi naista.
- Terve Abeiya. Pitkästä aikaa, Umi sanoi ja halasi takaisin ystäväänsä. Zerici oli yhä hämmästynyt.
Kun Abeiya viimein irrottautui vanhasta ystävästään, hän kysyi:
- Miten sinä tänne tulit Umi? Missä olet ollut kaikki nämä vuodet? Oletko nähnyt muita? Miksi olet täällä? Abeiya olisi jatkanut kysymys listaansa vaikka miten kauan, mutta Umi sanoi:
- Eipäs nyt hätäillä. Yksi asia kerrallaan. Ensiksikin et voi uskoa miten hämmästynyt olen, kun näin sinut ja Zericin täällä. Luulin teidän kuolleen, Umi sanoi.
- Minäkin luulin sinun kuolleen. Luulin kaikkien kansamme jäsenten kuolleen, Abeiya sanoi surullisena.
Umi katsoi tätä myötätuntoisena.
- Meidän kansaamme on jäljellä enää kymmenkunta, mutta he kaikki odottavat uutisia sinusta, heidän prinsessastaan, Umi sanoi.
- Ovatko he odottaneet minua kaikki nämä vuodet? Abeiya kysyi.
- Kyllä. He ovat odottaneet teitä kaikki nämä vuodet, eivätkä ole luopuneet toivosta. He odottavat yhä. Kuten myös sinua Zerici, Umi sanoi ja katsahti mieheen.
- Minä olen yrittänyt etsiä teitä, mutta en löytänyt. Monen vuoden etsinnät kaikki turhan takia, Zerici sanoi.
Umi hymyili.
- Minä olen ainut heidän turvapaikkansa ulkopuolella oleva, joka tietää missä he ovat. Tiedämme, että Frieza etsii meitä. Hän haluaa päästä meistä eroon yhtä paljon kuin me hänestä, Umi sanoi.
- He luulivat, että tiedän missä turvapaikka on. He yrittivät kiristää minua kertomaan, mutta kun en kertonut, he alkoivat kehitellä laitetta, jolla he olisivat voineet lukea ajatuksiani. Silloin he olisivat saaneet tietää missä prinsessa on, Zerici sanoi ja viittasi Abeiyaan.
Umi oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:
- Meidän täytyy saada Abeiya pois planeetalta. Jos Frieza saa tietää, että sinä olet täällä, hän tappaa sinut heti, Umi sanoi Abeiyalle.
- Ja minähän en lähde minnekään. Bulma, Krillin ja Gohan ovat täällä ja niin kauan kun he ovat täällä, olen minäkin, Abeiya sanoi kädet puuskassa.
Umi ja Zerici vilkaisivat toisiaan.
- Sinun täytyy ymmärtää Abeiya. Olet kansasi toivo. Jos sinä kuollet, niin kuolee myös kansamme toivo sinun mukanasi, Umi sanoi.
- Minä en lähde, Abeiya sanoi tiukasti ja istui maahan. Hänestä tuntui ihan kuin hän olisi ollut pikku lapsi, mutta tässä asiassa hän aikoi pitää päänsä. Mikään tässä maailmassa ei saisi Abeiyaa liikahtamaankaan.
Äkkiä hän aisti jotain. Joku lähestyi heitä.
- Joku tulee, Abeiya sanoi ja nousi ylös.
- Äkkiä prinsessa! Teidän täytyy mennä piiloon, Zerici sanoi. Abeiya oli lähtemässä, mutta hän ei ehtinyt piiloutua, kun hän näki hieman kauempana olevan vihreän olion. Se oli jälleen se sama Friezan kätyri.
- Voi ei! Se on Zarbon, Umi sanoi. Abeiya ei ehtisi piiloutua, mutta Zerici täytyi saada piiloon. Abeiya otti enempää miettimättä kiinni miehen olkapäästä ja sulatti tämän itseensä, aivan kuin oli sulattanut itsensä sairaalan kaiteeseen. Juuri ennen kuin Zarbon hoksasi heidät, sulautuminen oli valmis.
Zarbon laskeutui naisien luokse.
- Oletteko löytäneet lohikäärmekuulia? Zarbon kysyi.
- Emme, sire, Umi sanoi tiukasti. Mies katsoi naisia hieman uteliaana ja sanoi:
- En tiennytkään, että lordi Frieza olisi värvännyt mukaan naisia.
- Lordi Frieza on ollut viisas valitessaan joukkojaan. Hän ei katso ulkonäköä, vaan valitsee sotilaansa taitojensa mukaan, Umi sanoi.
Zarbon hymyili.
- Aivan. Lordi Frieza on ollut erittäin viisas valitessaan joukkojaan, mies sanoi.
- Jos teille käy, sire, me jatkaisimme etsintöjä. Emmehän toki halua lordi Friezan joutuvan odottamaan, Umi sanoi.
- Toki. Mutta kun palaatte, niin tulkaa ilmoittautumaan suoraan minulle. Olisin erittäin mielissäni, jos saisin kuulla teidän mielipiteitänne eräistä asioista, mies sanoi. Umi ja Abeiya kumarsivat.
- Mielellämme, sire, Umi sanoi.
He katsoivat, kun mies katosi läheisien kallioiden taakse ja heti kun tämä oli poistunut näkökentästä, Abeiya päästi Zericin irti itsestään.
- Minä vielä näytän tuolle hölmölle, itserakkaalle, limaklöntille mielipiteen, Umi sanoi.
- Kuka tämä Zarbon tyyppi sitten oikein on? Abeiya kysyi.
- Hän on Friezan oikea käsi, mutta jos minulta kysyttäisiin, niin sanoisin hänen olevan Friezan vasen perseenpuolisko. Mutta hänellä on kyllä sairaan coolit reisibootsit, Umi lisäsi kädet puuskassa.
- Meidän kannattaisi varmaan lähteä. Täällä voi liikkua enemmänkin Friezan kätyreitä, Zerici sanoi.
Abeiya huokasi.
- Hyvä on. Mutta minä johdan, Abeiya sanoi ja aktivoi mittarin, johon hän oli tallentanut heidän aluksensa koordinaatit. Hän lähti kävelemään mittarin osoittaman paikan suuntaan. He kävelivät koko ajan varuillaan kohti alusta ja viimein he pääsivät sinne. Ja tällä kertaa Bulma oli paikalla.
- Hei Bulma! Abeiya sanoi iloisesti. Bulma, joka oli ollut selin heihin, säikähti ja kirkaisi.
Abeiya käveli tämän luo ja sanoi:
- Älä säiky Bulma. Minä tässä. Abeiya, Abeiya sanoi ja laittoi kätensä Bulman olkapäälle. Bulma katsoi Abeiyaan säikähtäneenä ja avasi suunsa valittaakseen Abeiyalle, mutta huomasi sitten Umin ja Zericin.
- Keitäs he ovat? Bulma kysyi ja katsoi arvioiden heihin päin.
- Tässä on Yuiumi-Rei, mutta voit kutsua häntä Umiksi. Hän oli paras ystäväni lapsena ja tässä on Zerici, Abeiya sanoi ja esitteli ystävänsä.
Bulma tervehti heitä, mutta kysyi sitten:
- Mitenkä te tulitte tänne? Umi ja Zerici selittivät tarinansa Bulmalle ja Umi kertoi silloin myös lisää omaa tarinaansa. Hän selitti miten hän oli alkanut seurata Friezaa, kostaakseen tälle ja miten hän oli huomannut Abeiyan ja Zericin seuratessaan Friezaa. Abeiya kuunteli tarinaa hiljaa ja mietteliäänä.
Kun Umi oli lopettanut, Zerici lisäsi:
- Meidän täytyy saada prinsessa turvaan. Hänen on liian vaarallista olla täällä. Silloin Bulma hätkähti ja kysyi:
- Kuka ihmeen prinsessa? Zerici katsoi Abeiyaan.
- Etkö ole kertonut hänelle? mies kysyi.
- Kertonut mitä? Bulma kysyi. Hän alkoi olla täysin ulalla.
Abeiya huokasi ja sanoi:
- Minulla ei ole ollut syytä kertoa. En halua, että kaikki alkaisivat kohdella minua kuin jotain aatelista, koska en tunne itseäni siksi. Ja millainen prinsessa se semmoinen on, joka jättää kansansa elämään pelossa, ilman ketään johon turvata? Abeiya kysyi.
Silloin myös Bulma tajusi ja sanoi:
- Oletko sinä prinsessa? Abeiya katsoi maahan.
- Kyllä hän on, Zerici sanoi, mutta Abeiya tiuskaisi:
- En ole prinsessa! En ole ollut, en ole nyt, enkä tule koskaan olemaan! Hän nousi ylös ja käveli pois kanjonista, jossa he olivat.
Bulma katsoi tämän jälkeen ihmeissään.
- Vou! Abeiya on prinsessa, hän sanoi järkyttyneenä. Zerici nousi ja oli aikeissa hakea Abeiyan takaisin, mutta Umi kosketti tämän kättä ja pudisti päätään.
- On parempi antaa hänen olla rauhassa. Tämä on hänellä varmasti vaikeaa, Umi sanoi. Zerici vilkaisi Abeiyan perään, mutta jäi kanjoniin.
Abeiya käveli närkästyneenä kohti heidän alustaan. Miksi Zerici vihasi häntä? Johtuiko se siitä, että Abeiya oli ollut maassa, eikä kansansa luona? Mutta sehän ei ollut Abeiyan syytä. Itsepähän mies oli hänet sinne jättänyt, Abeiya mietti itsekseen. Hän käveli aluksen alle ja sanoi:
- Piccolo. Silloin aluksen ovi avautui ja Abira lensi siitä sisälle.
Hän meni omaan huoneeseensa ja alkoi kaivella laukkujaan. Viimein hän löysi sen, mitä oli tullut etsimäänkin. Hän nosti laukustaan esiin kuvan, jossa olivat hänen kaikki ystävänsä. He kaikki hymyilivät ja näyttivät nauttivan olostaan. Yamcha, Tien ja Chaotsukin olivat kuvassa. Nyt he olivat kuolleet. Samoin Piccolo, vaikka tämä ei kyllä hymyillyt kuvassa, vaan oli tavalliseen tapaansa takana kädet puuskassa.
Abeiya oli ensin vihannut Piccoloa. Olihan tämä eräissä maailmanvahvin kisoissa melkein tappanut hänet, mutta Abeiya olikin ollut jotain muuta kuin miltä näytti. Silti Abeiya oli hävinnyt hänelle. Tämä oli nimittäin raahannut Abeiyan tämän omista hiuksista alas taisteluareenalta. Se oli ollut kiero temppu, koska Piccololla ei itsellään ollut edes hiuksia.
Abeiya heräsi ajatuksistaan. Hän oli kuulevinaan puhetta aluksen ulkopuolelta. Abeiya nousi ylös ja meni aluksen ohjaamoon. Hän katsoi ulos ja näki kaksi Friezan sotilasta. Toinen heistä osoitti kohti alusta ja tämän kädestä lähti keltainen energiapallo. Abeiyalla ei ollut aikaa hukattavana. Hän juoksi kohti ikkunaa ja samalla kun alus räjähti, Abeiya oli ulkona.
Abeiya osui maahan räjähdyksen voimasta ja tunsi päälleen satelevan aluksen kappaleita. Hän suojasi päänsä ja jäi paikoilleen. Kun hän sitten tunsi räjähdyksen menneen ohi, hän kampesi itsensä hitaasti ylös. Hän kuuli puhetta kauempaa ja kääntyi silmät leimuten katsomaan taakseen. Hän näki miten nuo kaksi oliota retuuttivat Zericiä ja Bulmaa mukanaan. Umi oli olioiden takana ja näytteli ilmeisesti olevansa Friezan sotilaita.
Abeiya nousi ylös.
- Hei katso! Yksi meikäläisistä! toinen olioista sanoi ja osoitti Abeiyaa.
- Hei! Oletko kunnossa? toinen niistä kysyi. Abeiya ei vastannut. Hänen jokaista lihastaan kolotti. Hän vuosi verta lukemattomista pienistä haavoista, joita räjähdyksessä sinkoilleet aluksen osat olivat tehneet. Abeiya nousi ilmaan ja lähti kohti kahta oliota. Umi nousi myös ylös ja meni tukemaan Abeiyaa, joka katsoi vihan täyteisillä silmillä noita kahta oliota. Sitten hänen huulilleen nousi hymy ja hän sanoi:
- Teinä minä pitäisin huolta omasta terveydestänne.
Oliot katsoivat häntä hiukan ihmeissään.
- Hän taisi täräyttää päänsä, toinen olioista sanoi ja vilkaisi kumppaniinsa. Se oli ollut virhe, sillä samalla hetkellä Abeiya syöksyi noita kahta kohti. Hän potkaisi lähempänä olevaa oliota mahaan ja toista hän löi suoraan naamaan, mutta hän teki sen edes koskematta ystäviinsä. Bulma kirkaisi, kun häntä pidelleen olion ote irtosi tämän laittaessa kätensä naamalleen.
Umi syöksyi alaspäin ja sai kopin tästä. Samaan aikaan Zerici oli päässyt irti ja alkoi taistella toisen olion kanssa. Abeiya oli keskittynyt hoitamaan nenänsä verille saanutta oliota. Hän potki ja löi niin nopeasti, ettei liikkeitä edes nähnyt. Abeiya levitti kätensä ja löi ne taas yhteen, huutaen samalla:
- Ji-getso! Hänen käsistään lähti hopeinen pallo, joka osui olioon. Pallo ikään kuin levisi ja kietoutui olion ympärille. Pallo räjähti ja olio oli hävinnyt.
Zerici taisteli edelleen toisen olion kanssa, mutta Abeiya syöksyi tätä kohti miekka kädessään. Kahdella sivalluksella olio oli kuollut ja tippui maahan. Kaikki katsoivat Abeiyaa ihmetyksen ja pelon vallassa. Abeiya työnsi miekan takaisin tuppeen ja sanoi hiljaa:
- Rauha heidän sielulleen. Ohjatkaa suotuisat henget heidät lepoon.
Abeiya kääntyi ystäviinsä päin ja sanoi totisena:
- Meidän kannattaa lähteä täältä. Umi, onko sinulla alusta? Umi nyökkäsi.
- On. Täytyy vain toivoa, että sitä ei ole vielä löydetty, hän sanoi.
- Hyvä. Bulma, missä Krillin ja Gohan ovat? Abeiya kysyi.
- He lähtivät etsimään lohikäärmepalloja, Bulma sanoi…
Mä taidan jättää tän sitte tähän ja kirjottaa jatkoo myöhemmin, ettei tästä tule sitten liian pitkä. Toivottavasti ei haittaa. Ja voihan sen jatkon sitten ettii, kun mä sen oon kirjottanu ja lukee yhteen pötköön tän kanssa…