Tarina: Menneisyyden haamut (itsenäinen jatko-osa Astu valoon-sarjalle)
Luokitus: S
Genre: Draama, psykologinen.. voitte sanoa myös omia mielipiteitänne arvosteluissanne
Päähahmo: Abira, Umi, Trunks
Muuta:Omia hahmoja. Kertoo hieman enemmän Abirasta ja tämän perheestä. Ja voin jo tässä vaiheessa sanoa, että omasta mielestäni tämä novelli ei yllä läheskään muiden tasolle, teidän mielipiteitänne en tiedä, mutta kertokaa
Spoilerit: -
Menneisyyden haamut
‘Tulevaisuus on joskus menneisyyttä, mutta voimmeko muuttaa menneen?’ Yö oli hiljainen. Kuu loisti aavemaisesti taivaalla, tähtien ympäröimänä. Kalpea oli sen valo, jota se loi autioon kaupunkiin. Tai melkein autioon kaupunkiin.
Kerran tuo kaupunki oli ollut täynnä nauravia, iloitsevia, surevia, eläviä ihmisiä, jotka elivät elämäänsä kuten kaikki muutkin. Mutta nyt se oli autio. Kaupungin rauniot näyttivät kuun valossa hirvittäviltä luurangoilta, jotka olivat vääntyneet kurjuudessaan.
Vain yksi elävä sielu liikkui noitten, kerran niin mahtavien ihmisten monumenttien jäännöksien keskellä.
Hän tunsi tien ulkoa, vaikka aikaa hänen siellä käynnistään oli jo vuosia. Silti hän muisti tien sinne melkein katsomatta eteensä. Mikään ei ollut muuttunut siellä, mutta paljon oli muuttunut hänessä ja hyvin pian muutos tulisi tapahtumaan myös tässä lohduttomassa paikassa.
Rakennus oli osittain luhistunut ja sen seinistä olevista halkeamista kuu paistoi sisälle rakennukseen, luoden vääristyneitä varjoja seinille ja lattialle.
‘Täällä me asuimme. Täällä, minä ja vanhempani. Täällä minä synnyin.’ Hänen askeleensa nostattivat pölyä, joka oli kerääntynyt talon sisälle. Askel, toinen. Nurkassa seisoi pieni, koristeellinen piironki.
Hän ojensi kätensä ja nosti kuun valoon valokuvakehyksen. Kehyksessä oli kuva, joka esitti perhettä. Onnellista perhettä, naista, miestä ja pientä tyttövauvaa.
Naisella oli pitkät, punamustat hiukset, mustat silmät, joista loisti onnellisuus. Miehellä hänen vieressään oli valkoiset hiukset ja kasvoillaan tällä oli ylpeä ja onnellinen ilme.
Tummat silmät tuikkivat, kun mies piti kättään naisen hartialla, joka piteli sylissään tyttöä. Vauvan silmät olivat kiinni ja tämä näytti nukkuvan sikeää, levollista unta äitinsä sylissä. Tytöllä oli lyhyet, punamustat hiukset.
‘Perheeni.. te näytätte niin onnellisilta. Mutta te ette tienneet.. ette tienneet mitä tulisi tapahtumaan. Kunpa vain olisin tuntenut teidät, vanhempani..’
Hän laski kuvan kädestään.
‘Antaisin mitä tahansa, jotta teidän ei olisi tarvinnut kärsiä. Mitä tahansa, jotta olisin voinut pelastaa teidät..’
Hän sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin.
‘Mitä tahansa, jotta olisitte voineet elää..’
Kyynel vieri alas hänen poskeaan ja tippui hitaasti maahan. Tuntui kuin kaikki olisi hidastunut. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt.
Lapsen naurua. Se kaikui hänen päässään. Hän avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Aurinko paistoi sisään ikkunasta. Pöly oli kadonnut. Talo näytti kauniilta, puhtaalta ja siinä ei ollut jälkeäkään siitä hävityksestä, joka siellä oli ollut. Joka siellä tulisi olemaan. Aivan. Se tulisi olemaan.
‘Tämä on minun muistoni..’
Iloinen lapsen ääni nauroi aivan hänen lähellään. Aikuiset juttelivat. Mies ja nainen. Heidän äänensä kuului selvänä ja se lähestyi. Ovi aukeni ja he tulivat sisään. Nainen, punamustat hiukset, mustat, ilosta tuikkivat silmät ja valkotukkainen mies, ylpeä ja iloinen tuike silmissään.
‘Isä? Äiti?’
“Isä! Äiti! Katsokaa mitä osaan! Katsokaa!” iloinen lapsen ääni huudahti. Pieni tyttö, punamustat hiukset ja iloinen nauru. Tyttö juoksi alas portaita ja jäi seisomaan niitten puoliväliin.
“Katsokaa, katsokaa mitä Abira osaa!” tyttö huudahti ja nousi samalla pari senttiä ilmaan ja laskeutuui portaiden alapäähän. Tytön vanhemmat juoksivat tämän luo. Nainen melkein itki ilosta halatessaan tyttöään.
“Oi, meidän pikkuisemme on oppinut lentämään! Meidän pieni enkelimme!”
“Hyvin tehty tytär”, mies sanoi ylpeänä.
‘Miten onnellinen perhe he olivatkaan. Voi kunpa vain voisin sanoa, että tunnistan itseni yhdeksi heistä.’
“Hän opetteli sen ihan itse. Ei antanut edes minun auttaa”, kuului ääni portaiden yläpäästä.
Kaikki nostivat katseensa ylös. Nainen, pitkät vihreät hiukset ja tummat silmät. Kuka hän oli?
“Voi Umi, miten voinkaan korvata tämän kaiken? Olet auttanut meitä niin paljon”, tytön äiti sanoi hymyillen ja nousi seisomaan tyttö sylissään.
“Sinun ei tarvitse antaa minulle mitään. Olet minun paras ystäväni. Riittää, kun saan nähdä, että olet onnellinen. Se riittää minulle”, nainen, jota toinen oli kutsunut Umiksi, sanoi.
“Olet minun paras ystäväni, Umi. Sinun tarvitsee vain sanoa, ei sinun tarvitsee vain ajatella ja minä teen voitavani. Pyydä mitä tahansa, ihan mitä tahansa”, toinen nainen sanoi.
Umi hymyili, mutta vakavoitui sitten.
“Sinä tiedät mitä minä toivon, Abeiya. Tiedät mitä myös he toivovat. Ja minä pysyn edelleen sanojeni takana”, tämä sanoi.
‘Mistä hän puhuu? Ketkä toivovat ja mitä toivovat? Kuka tuo nainen on?’
Abeiya katsahti tyttäreensä, joka istui tämän sylissä ja puristi äitinsä kaulaa.
“Sinä tiedät, etten voi. En vielä. Minä ja Zerici haluamme kasvattaa hänet täällä. Paikassa, jossa hänen ei tarvitse huolehtia muista. Hän voi olla täällä vapaa, Umi. En halua riistää sitä häneltä. Haluan, että hän saa elää ilman velvollisuuksia. Ilman huolta tulevasta. Täällä hän saa olla kuin muutkin lapset. Et sinäkään voi kieltää häneltä oikeutta viettää oikeata lapsuutta. Jos me viemme hänet nyt, hän ei koskaan saa enää olla lapsi. Hän tarvitsee tätä. Umi, katso häntä. Hän on vasta lapsi ja tulee olemaan vielä pitkään. Sinä tiedät millaista se on Umi. Haluatko samaa hänelle?” nainen kysyi.
Umi katsoi tyttöä pitkään. Tyttö katseli tätä ja äitiään hämmästyneenä.
“Mistä te puhutte?” pikkuinen kysyi. Umi käänsi katseensa pois.
“Hyvä on. Tee miten haluat. Mutta muista sanani. Hän on se mikä on, etkä sinä voi sitä muuttaa. Ennemmin tai myöhemmin hän saa kuulla totuuden.”
Nuo sanat sanottuaan nainen kääntyi ja meni yläkertaan.
“Minkä totuuden? Kerro minulle? Mikä totuus? Mikä minä olen?” hän kuuli huudon ja tajusi sen olevan hän itse. Hän ei aikaillut, vaan juoksi vanhempiensa ja pienen itsensä ohi ylös, suoraan Umin perään. Hän pääsi ovelle, joka oli raollaan ja aukaisi sen.
Nainen istui selin häneen, katse suunnattuna ulos.
“Mistä sinä puhuit? Kuka minä olen? Kuka sinä olet?” hän kysyi. Umi kääntyi ja katsoi häntä vakavasti.
“Minä tiesin, että tulet joskus kysymään sitä. Minä tiesin sen heti, kun minusta tuli osa tätä muistoasi”, nainen sanoi ja nousi ylös. Tämän mustat silmät katsoivat tyttöä tutkailevasti.
“Olet kasvanut Abira. Olet todella kasvanut”, tämä lisäsi kuin itselleen.
“Mikä minä olen?” Abira kysyi.
“Ja olet myös muuttunut. Et koskaan ollut noin hyökkäävä”, nainen sanoi, mutta ei ilkeästi, vaan pikemminkin arvioiden.
“Sinun täytyy kertoa minulle. Mikä minä olen?” Abira kysyi uudestaan.
‘Minun on saatava tietää..’
Umi oli hetken hiljaa. Tämän silmiin syttyi äkkiä kovin surullinen pilke. Tämä katsoi Abiraa ja puhui äänessään surua:
“Sinusta on tullut jotain, mitä et itsekään käsitä. Sinulta puuttuu muistoja, et osaa käsitellä vieläkään täysin tunteitasi. Haluat tietää kuka olet. Etsit vastausta sisältäsi, mutta se ei löydy sieltä. Näet pätkiä muistoistasi, näet vanhempasi ja itsesi. Mutta et tunne kuuluvasi heihin. Näit äsken heidän ilonsa. Sinun ensimmäisen lentosi. Ja mitä sinä näit?”
“Minä.. minä näin onnellisen perheen.. Mies, vaimo ja tytär”, Abira vastasi.
“Mutta et tuntenut olevasi se pieni tytär. Tunsit olevasi pikemminkin ulkopuolinen katsoja. Et tuntenut vanhempiasi, etkä itseäsi. He ovat sinulle kuin vieraita, täysin tuntemattomia. Sinä et löydä itseäsi kahlaamalla muistoissasi. Sinä löydät itsesi, jos hyväksyt ensin sen, kuka sinä oikeasti olet. Vasta sitten voit tuntea olevasi tuo pieni tytär, vasta sitten voit tuntea vanhempasi”, Umi sanoi.
Abira loi katseensa maahan ja puristi kätensä nyrkkiin.
“Minä en.. en.. tunne itseäni. Minä olen yrittänyt löytää vastauksen, olen yrittänyt löytää itseni, mutta.. mutta se on mahdotonta!” hän sanoi, mutta tunsi äkkiä käden olkapäällään.
Abira nosti katseensa ja näki Umin. Tämä katsoi Abiraa hymyillen.
“Se ei ole mahdotonta. Vastaus on siellä. Tiedät sen. Sinä löydät sen..”
Tämän sanottuaan nainen otti kätensä pois tytön olkapäältä ja vilkaisi ovelle.
“Sinun ystäväsi tulee. Mene Abira. Ja.. pidä huolta”, Umi sanoi ja astui kauemmas, jolloin tämän hahmo alkoi haalistua ja kadota.
“Ei, odota! Kuka sinä olet? Kuka sinä.. olet?” Abira tunsi pimeyden ympärillään. Kuun valo hohti sisään ikkunasta repeilleen ja pölyn peitossa olevan verhon välistä. Umi oli kadonnut. Hän seisoi yksin yläkerrassa. Aika oli taas jatkanut kulkuaan.
Hiljainen tömähdys kuului hänen takaansa. Ovi narahti ja jälleen pölyä nousi ilmaan.
“Abira, minä etsin sinua kaikkialta. Äiti sanoi, että olit lähtenyt taas ulos. Me olimme niin huolissamme”, pojan ääni sanoi ovensuusta. Poika katsoi tyttöä sinisillä silmillään ja astui eteenpäin.
“Abira..”, poika aloitti, mutta tyttö kääntyi tähän päin, ennen kuin tämä ehti tulla lähemmäs.
“Minä olen kunnossa, Trunks. Halusin vain vielä kerran käydä täällä. Ennen kuin lähdemme”, Abira sanoi ja hymyili. Trunks katsoi tyttöä vakavasti, mutta Abira kääntyi poispäin.
“Täällä asui kerran onnellinen perhe. He elivät yksinkertaista ja rauhaisaa elämää”, Abira sanoi ja käveli pienen pöydän luokse. Hän otti käteensä kuvan. Kuva oli otettu rannalta, johon aurinko laski viimeiset, kullanhehkuiset säteensä. Pieni tyttö kahlasi vedessä ja nauroi. Rannalla seisoivat tämän onnelliset vanhemmat. Abeiya ja Zerici. Ja heidän lisäkseen siellä seisoi vihreähiuksinen nainen, joka katsoi hymyillen pientä lasta. Nainen oli Umi..
Abira laski kuvan kädestään.
“He elivät täällä, itkivät, nauroivat.. ja kuolivat täällä. Se onni mikä heidät kerran yhdisti, ei riittänyt pitämään heitä yhdessä. Mitä he tekivät ansaitakseen kaiken tämän? Miksi heidän piti kärsiä? Mitä he olivat tehneet saadakseen osakseen tämän rangaistuksen? Miksi heidän piti kuolla?” Abira kysyi. Kyyneleet, kuumat, raivon ja surun kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.
Kädet kietoutuivat hänen ympärilleen ja käänsivät tytön hellästi ympäri. Abira laski päänsä Trunksin olkapäälle ja antoi kyynelten tulla.
“Me voimme muuttaa sen kaiken, Abira. Vaikka me emme voi tuoda heitä takaisin tähän aikaan, me voimme pelastaa heidät menneisyydessä. Me voimme muuttaa heidän tulevaisuutensa. Kirjoittaa historiankirjat uusiksi”, poika sanoi ja silitti tytön hiuksia.
“Me teemme sen, Abira. Sinä ja minä voimme pelastaa heidät. Huomenna me lähdemme menneisyyteen, jotta voimme pelastaa tulevaisuuden..”
Tuulenvire kulki rauniokaupungin läpi. Kolme hahmoa seisoi omituisen näköisen aluksen vieressä. Abira, Trunks ja Bulma olivat jättämässä hyvästejä.
“Olkaa varuillanne. Vaikka ette vielä tule tapaamaan androideja, saatatte saada vastaanne Friezan ja hänen isänsä. Mutta yrittäkää pysyä mahdollisimman vähän näkyvillä.
Tiedän, että se kuulostaa vaikealta, mutta ette saa muuttaa tulevaisuutta liikaa. Ajatelkaa, jos minä tai Vegeta esimerkiksi saisimme tietää, että saamme yhdessä lapsen. Aikaan, johon matkustatte minä ja Vegeta emme tulleet toimeen keskenämme, joten sellainen tieto olisi shokki. Ja huonolla tuurilla Trunks ei tulisi syntymään. Samaa pätee sinuun Abira. Et saa kertoa henkilöllisyyttäsi ainakaan vanhemmillesi”, Bulma selitti.
“Me ymmärsimme, äiti. Me kyllä tiedämme mitä tehdä”, Trunks sanoi. Bulma hymyili hieman huolestuneena.
“Luotan teihin. Olkaa varovaisia. Ja muistakin antaa lääke Gokulle. Kaikki riippuu nyt siitä ja Abiran ja hänen perheensä pelastamisesta. Näkemiin”, Bulma sanoi ja halasi vielä Abiraa ja Trunksia.
“Tulkaa ehjinä takaisin”, hän vielä lisäsi, ennen kuin päästi irti.
“Me tulemme. Näkemiin Bulma. Ja pidä sinäkin huoli itsestäsi”, Abira sanoi, ennen kuin nousi Trunksin kanssa aikakoneeseen.
‘Me todella teemme tämän. Me pelastamme heidät kaikki.’
“Oletko valmis Abira?” Trunks kysyi istuuduttuaan ohjaamoon.
‘Menneisyys on osa muistojamme, eikä niitä voi hävittää. Mutta voimme aina yrittää korjata virheemme ja muuttaa tulevaisuuden..’
Käsi kietoutui hänen kätensä ympärille. Abira vilkaisi Trunksiin. Poika hymyili rohkaisevasti.
“Valmis”, Abira sanoi.
“Tämä on menoa nyt, Abira”, Trunks sanoi. Abira sulki silmänsä. Aikakone liikahti ja alkoi kohota ilmaan.
‘Toivo paremmasta on toivo huomisesta. Tulevaisuus on meidän käsissämme..’
