Tarina: Astu valoon.. part I
Luokitus: S (vaikkakin kaikki eivät tule tätä novellia ymmärtämään)
Genre: ...Psykologinen?... (paljon kysymyksiä, joista puoliakaan ei ymmärrä)
Päähahmot: Abira, androidit 17 ja 18
Muuta: Oma hahmo, tarinalle tulossa jatkoa (tällä kertaa minä lupaan kirjoittaa sen jatko-osan). Abira-hahmo luotu uudestaan.
Spoilerit: -
Astu valoon.. part I
Tyhjyys. Yksinäisyys. Kylmyys. Pelko. Kuolema. Viha. Tietämättömyys. Nuo kaikki tuntuivat sekoittuvan keskenään. Nuo kaikki tunteet, ajatukset. Mutta silti millään niillä ei tuntunut olevan merkitystä. Ne olivat osa häntä, mutta ne tuntuivat turhilta. Kaikki oli niin yksinkertaista siellä, järven pohjassa. Siellä kaikki oli niin hiljaista ja rauhallista.
Padum, padum, padum.. Hänen sydämensä lyönnit olivat ainut ääni, jonka hän kuuli. Ainut asia, jonka hän tiesi varmasti. Hän oli elossa.
Hän räväytti silmänsä auki. Hänet ympäröi täysi pimeys. Mikään siellä ei liikkunut, ei antanut valoaan. Hitaasti hän nosti katseensa ylös. Kaukana, todella kaukana näkyi pilkahdus valoa. Se oli etäistä ja tuntui olevan hänen ulottumattomissaan. Aivan kuin aurinko, tähdet ja kuu taivaalla. Hän kurotti kättään ja sulki sen nyrkkiin, mutta valo oli ja pysyi kaukana. Hän ei saanut siitä otetta. Hän katsoi kättään. Se oli tyhjä.
Hän puristi kätensä jälleen nyrkkiin. Kynnet porautuivat syvälle ihoon. Vesi värjäytyi punaiseksi. Hän maistoi veren.
‘Onko mahdollista tavoittaa valo, vaikka sitä ei saisi kiinni? Onko mahdollista, että vaikka en saisi sitä kiinni, voisin astua valoon?’ Hitaasti, hyvin hitaasti hän potkaisi jalallaan, nousten ylöspäin. Hän nosti katseensa. Valo lähestyi. Kylmyys väistyi.
‘Onko mahdollista, että löydän tieni valoon, vaikka en tiedä mistä sitä etsiä? Onko mahdollista löytää etsimänsä, vaikka ei tiedä sitä edes etsineensä?’ Valo lähestyi. Pimeys väistyi.
‘Onko mahdollista kadottaa vastaus, jota ei ole edes tiennyt olevan olemassa? Onko mahdollista etsiä vastausta, jos ei tiedä vastauksen takana olevaa kysymystä?’ Hän näki ja tunsi valon. Hän rikkoi veden tyynen pinnan ja veti henkeä. Hän oli saavuttanut valon. Hän tunsi ilman keuhkoissaan. Se täytti hänet elämällä. Veri virtasi hänen suonissaan. Valo sokaisi hänen silmänsä, hän tunsi tuulen ihollaan ja äänet täyttivät hänen tajuntansa. Ja hän tiesi sen varmaksi. Hän oli elossa.
“Sitä tultiin näemmä taas takaisin. Oli jo kyllä aikakin”, kylmä ääni sanoi. Hän kääntyi ja räpytteli silmiään. Vaaleahiuksinen nainen istui kivellä ja katseli toista tuimasti. Tällä oli siniset silmät, jotka olivat täysin tunteettomat. Tämän päällä oli tiukat housut, joiden päällä oli farkkuhame, musta paita ja sen päällä farkkuliivi. Tämä näytti samanlaiselta kuin muutkin nuoret naiset. Aivan tavalliselta.
“Minä tulin”, toinen sanoi ja ui kohti rantaa. Vaaleaverikkö tuhahti toisen noustessa rantaan.
“Katso nyt itseäsi! Olet ihan märkä!” tämä sanoi.
Toinen kääntyi ja katsoi kuvajaistaan, joka väreili vedenpinnassa. Punamustat hiukset, suuret, mustat silmät, vaalea iho.
“Onko mahdollista, että tuo Abira jää tuonne minun lähdettyäni? Onko mahdollista, että tuo Abira miettii nyt samaa minusta?” tämä kysyi uneliaalla äänellä.
“No ei tietenkään! Se on sinun kuvajaisesi. Se ei ole elävä olento. Katso!” vaaleaverikkö tiuskahti, nosti kätensä ja siitä lähti keltainen valojuova kohti vettä. Se osui Abiran kuvajaiseen, joka hajosi. Abira katsoi vettä, muttei sanonut mitään. Hän kahlasi pois vedestä ja katseli taivaalle. Se oli niin sininen, niin kirkas, niin kaunis.
“Tule. Meidän pitää mennä”, vaaleaverikkö sanoi ja hyppäsi pois kiveltä. Tämä jäi leijumaan maanpinnan yläpuolelle. Abirakin nousi hieman, katse yhä taivaassa.
“Minä tulen..”, tämä sanoi unisen kuuloisena. Vaaleaverikkö tuhahti taas.
“Ja pysykin perässä!” tämä sanoi ja lähti kiitämään taivaan halki Abira perässään.
Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, mutta Abira ei tarvinnut sanoja. Hän ajatteli.
‘Onko mahdollista, että en itse löydä valoa? Onko minun mahdollista löytää joku, joka auttaa minut löytämään valon?’ He lensivät savuavien raunioiden yli, jotka olivat nyt ainoa merkki kerran samalla paikalla sijainneesta kaupungista. Raunioiden seasta saattoi erottaa eri värisiä pilkkuja, jotka makasivat siellä täällä. Ne olivat vaatteita. Kaikkien niiden kuolleiden vaatteita, jotka olivat kuolleet kaupunkinsa mukana. Miehiä, naisia, lapsia ja vanhuksia. Ketään ei oltu säästetty. Ei ketään. Kaikki ne, jotka eivät olleet ehtineet paeta, olivat nyt tuolla kuolleina.
Keskellä tuota hävitystä, liikkui yksi hahmo. Nuori mies. Miehellä oli mustat hiukset ja siniset, tunteettomat silmät, aivan kuten vaaleaverikölläkin, joka lensi Abiran edellä.
Mies oli pukeutunut kuten kuka tahansa muu nuorukainen. Farkut, musta T-paita, jonka alla valkea pitkähihainen paita ja kaulassaan miehellä oli oranssi huivi.
Vaaleaverikkö ja Abira laskeutuivat maahan miehen eteen.
“Tulittehan te viimein. Minä jo melkein huolestuin, tuletteko te ollenkaan. Mutta Abira, sinähän olet aivan märkä. Olitko sinä taas uimassa?” mies kysyi laiskalla äänellä ja katsoi Abiraa vaaleaverikön olan yli.
“Tottakai hän oli! Missäs muuallakaan. Hän melkein asuu siellä kuralammikossa!” nainen kivahti ja mulkaisi Abiraa vihaisesti.
“Älä ole noin ankara hänelle 18”, mies sanoi ja käveli Abiran luokse.
“Hän ei ole samanlainen kuin me. Ethän Abira?” mies jatkoi ja katsoi tyttöä hymyillen. Abira pudisti päätään.
“Ei, minä en ole kuin te. Minä palelen”, tämä sanoi tuulen tarttuessa hänen märkiin hiuksiinsa.
“Aivan Abira. Sinä tunnet. Sinulla on tunteita, meillä ei”, mies sanoi ja kietoi kätensä tärisevän tytön ympärille.
“Lämmittääkö tämä?” tämä kysyi. Abira nyökkäsi.
“Sinä olet toivoton 17! Miksi meidän piti ottaa hänet huostaamme? Hän on vain tiellä! Anna minun tappaa hänet, niin lupaan tehdä sen nopeasti”, 18 kivahti ja hänen nyrkkiin puristettu kätensä alkoi hohtaa keltaisena.
“Ei 18! Me emme tapa häntä. Vaikka hän ei olekaan kuin me, hän on silti yksi tohtori Geron luomuksista, joten hän on sukua meillä. Vähän kuin serkku, voisi sanoa. Gero asensi hänen päähänsä sirun, joka ohjailee tyttöä. Hän on elävä olento. Jos Gero olisi saanut hänet valmiiksi, Abirasta olisi tullut myös androidi, mutta ei taistelua varten. Abirasta olisi tullut tohtori Geron seuraaja. Huippuälykäs androidi, joka olisi pitänyt sisällään kaikkea maailman, ehkäpä koko universumin tietoa. Rakas tohtorimme yritti saada aikaan täydellisen androidiryhmän, jonka avulla hän olisi hallinnut kaikkea. Sinä, minä ja Abira olisimme olleet Geron käskyläisiä. Mutta Gero oli ehtinyt asentaa vain ja ainoastaan hallintasirun Abiran päähän, kun hän aktivoi meidät. Hän ei koskaan ehtinyt saada Abiraa valmiiksi. Gero olisi ohjaillut Abiraa laboratoriossaan olevasta tietokoneesta, mutta koska me tuhosimme sen.. no, sen takia Abira ei tule koskaan olemaan viisivuotiasta lasta nerokkaampi. Ei ainakaan niin kauan, kun siru on hänen päässään..”
“Riittää jo tuo lörpöttely 17! Mennään, ennen kuin neiti kuolaava vihannes jäätyy kokonaan”, 18 sanoi ja lähti lentoon, mutta pysähtyi äkkiä. 17 nosti katseensa samaan suuntaan mihin nainenkin.
“Näyttää sille, että hyvät ystävämme aikovat tulla vierailulle. Minä vien Abiran hieman turvallisempaan paikkaan”, 17 sanoi ja lehahti Abira sylissään kohti kauempana olevaa, suunnilleen kasassa olevaa rakennusta. 17 lennätti tytön talon raunioiden suojiin.
“Pysy täällä. Minä kutsun sinut takaisin, kun tämä on ohi”, androidi sanoi ja lensi jälleen pois.
Abira katsoi tämän lentoa raunioista, kunnes ei enää nähnyt miehen hahmoa. Tyttö istahti lattialle ja painautui seinää vasten. Tuuli ulvoi ulkona ja Abiralla oli kylmä. Hän kietoi vaatteensa tiukemmin ympärilleen ja kietoi kätensä polviensa ympäri. Hän kuuli kaukaa ääniä ja näki välähdyksiä. Maa tärisi aika ajoin, mutta Abira ei välittänyt siitä.
‘Miksi minä en osaa olla onnellinen? Miksi minä en tunne itseäni minuksi? Miksi minä en saa ajatuksiani järjestykseen? Ja mikä on järjestys? Jos minä olisin oikeasti onnellinen, miksi minä yritän löytää onnea? Vai olenko minä onnellinen, mutta en tiedä sitä? Tiedän miltä tuuli tuntuu kasvoillani, tiedän miltä vesi tuntuu ihollani, mutta mistä tiedän, että olen onnellinen? Tuntuuko se kuin ruoho, joka kutittelee jalkojani? Vai tuntuuko se samalta kuin valo, joka osuu silmiini, mutta jota en voi koskettaa?’
Äkkinäinen välähdys valaisi rauniot ja Abira nosti katseensa. Hän erotti hahmoja, jotka liikkuivat taivaalla. 17, 18 ja kaksi muuta hahmoa. Uusi välähdys. Abira näki nyt toisetkin hahmot ja hänen tajuntaansa tuntui iskeytyvän jotain. Abira ei tiennyt mitä se oli, mutta hetken hän tunsi olonsa erilaiseksi. Aivan kuin hän olisi tajunnut jotain, joka olisi sitten kadonnut pois hänen mielestään.
Abira nosti kättään. Hän näki haavat, jotka hän oli itse aiheuttanut painaessaan kyntensä nyrkkiinsä. Niistä tippui yhä verta ja Abira näki, kuinka yksi tippa tippui maahan hänen jalkojensa juureen.
Abira kumartui ja tuntui kuin hän olisi liikkunut jonnekin. Hän nosti katseensa ylös ja näki siinä paikassa, mihin veri oli tippunut, kokonaisen verinoron, joka suureni koko ajan.
Tyttö perääntyi ja katsoi mistä veri tuli. Hän näki edessään miehen. Tämä makasi maassa liikkumattomana, kalpeana. Tämän silmät tuijottivat tyhjinä jotain, mitä Abira ei nähnyt. Tämän käsi oli puristunut tiukasti katkenneen miekan kahvalle. Miehen päässä oli verinen haava, josta veri vuoti tämän valkeille hiuksille.
Abira kavahti taaksepäin ja tunsi samalla kätensä osuvan johonkin. Hän kääntyi ja näki käden, johon hänen omansa oli osunut. Tyttö vetäisi kätensä pois ja katsoi eteensä.
Hänen edessään makasi kuollut nainen. Naisella oli punamustat hiukset ja tämän kasvot olivat jo osaksi kuivuneiden kyynelten peitossa. Tämän kädet olivat täynnä ruhjeita, aivan kuin niihin olisi osunut jotain.
Abira ei hetkeen tajunnut itkevänsä. Kuumat kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Hän tajusi vain etäisesti, että jotain oli tapahtumassa hänen sisällään. Hän tunsi, kuinka hänen sisällään myllersi. Aivan kuin häntä olisi revitty kappaleiksi.
Abira ojensi kättään ja kosketti naisen kasvoja. Ne olivat vielä lämpimät, mutta hän tunsi, kuinka lämpö kaikkosi niistä koko ajan.
“Äiti..”, Abira kuiskasi. Hän oli tajunnut. Hänen vanhempansa. Ensimmäistä kertaa hän näki vanhempansa ja ensimmäistä kertaa hän myös tajusi, että hänellä oli vanhemmat. Koskaan ennen hän ei ollut sitä tajunnut, mutta nyt hän tunsi kuin olisi herännyt unesta. Hyvin pitkästä unesta. Hitaasti hänen vanhempansa alkoivat haihtua. Abiran käsi jäi edelleen paikalle, jossa hänen äitinsä kasvot olivat olleet.
Hän pyyhkäisi hitaasti kyyneleet pois kasvoiltaan ja nosti katseensa ylös. Jotain yritti löytää tiensä Abiran tajuntaan, mutta hän ei tiennyt mitä se oli. Hän muisti vanhempansa, mutta hän ei muistanut keitä he olivat. Miksi hän oli itkenyt tuntemattomien takia? Miksi heidän kuolleiden ruumiidensa näkeminen suretti häntä? Miksi hän ei voinut muistaa?
Jälleen taivaan valaisi kirkas välähdys ja Abira näki jonkun syöksyvän hurjaa vauhtia kohti häntä. Se jokin rysähti suoraan raunioiden läpi ja jysähti lattiaan. Pölypilvi peitti hetkeksi näkyvyyden ja Abira köhi likaa keuhkoistaan. Hän näki epäselvän hahmon tomun keskellä. Hahmo liikahti.
Abira konttasi hitaasti kohti hahmoa, nostatten lisää pölyä ilmaan. Lika tarttui kiinni hänen edelleen kosteisiin hiuksiinsa, mutta hän ei välittänyt siitä.
Abira oli aivan hahmon vieressä. Tämä oli nuori poika, jolla oli laventelinväriset hiukset. Pojan silmät olivat kiinni, mutta tämä hengitti. Tällä oli ruhjeita käsissä ja kasvoissa ja pojan vaatteet olivat repaleiset.
Abira nosti kätensä ja kosketti pojan kättä. Heti, kun hän oli koskettanut poikaa, hänen silmiensä edessä välähti kuva kirkkaasta pisteestä, joka hohti kaukaisuudessa, aivan kuin Abira olisi ollut syvällä järven pohjassa ja katsonut ylös kohti vedenpintaa.
Abira vetäisi kätensä pois, mutta kosketti poikaa uudestaan. Kuva ei sillä kerralla ilmestynyt, mutta poika yskähti ja raotti silmiään. Tämän silmät olivat vaaleansiniset, kuin taivas kirkkaalla säällä. Poika katsoi tyttöä hetken, mutta nousi sitten istumaan.
Abira säpsähti ja perääntyi.
“Täällä ei ole turvallista olla! Androidit ovat aivan lähellä. Tule, vien sinut turvaan”, poika sanoi ja nousi ylös tarjoten kättään Abiralle. Tyttö hämmentyi. Miten niin ei ollut turvallista olla? 17 ja 18 olivat tuolla. Abiralla ei olisi mitään hätää.
“Minä..”, Abira oli sanomassa, mutta silloin pojan silmät suurenivat ja tämä tarttui kiinni Abirasta ja vetäisi tämän piiloon raunion taakse.
“Pysy paikallasi, androidit tulevat”, poika kuiskasi ja päästi irti tytöstä. 17 ja 18 lensivät raunion luokse ja astelivat sisälle talon raunioihin.
“Jätitkö sinä hänet tänne aivan varmasti 17? Ei olisi kyllä ihme, jos se hölmö olisi karannut”, 18 jupisi näreissään.
“Olen aivan varma 18. Älä aina epäile. Abira! Voit tulla esiin”, 17 huudahti ja katseli ympärilleen.
Abira vilkaisi poikaa takanaan. Tämä katseli peloissaan androideja ja pysyi liikkumattomana, etteivät ne vain olisi huomanneet häntä. Mitä Abira tekisi? Tuo poika yritti selvästi piilotella androideilta, mutta jos Abira ei menisi heidän luokseen, nämä alkaisivat etsiä häntä ja löytäisivät pojankin. Ja jos he löytäisivät tämän, poika kuolisi. Abira ei tiennyt miksi hän halusi pelastaa pojan, mutta katsoessaan tätä, Abira tunsi jotain sisällään. Se oli omituinen tunne. Aivan kuin joku pieni ääni hänen päässään olisi käskenyt olla paljastamatta poikaa.
Abira nousi ylös ja poika hätkähti. Tämä yritti estää tyttöä, mutta Abira vilkaisi tähän surullisesti ja poika pysähtyi. Abira pudisti kerran päätään.
‘Älä estä minua.’ Poika veti kätensä takaisin ja Abira näki tämän katseesta hämmennyksen ja pelon.. ja sitten oivalluksen.
Abira käveli hitain askelin pois varjoista näkyviin. Androidit kääntyivät katsomaan häneen.
“Minä olen tässä”, Abira sanoi ilmeettömänä.
“Ah, viimeinkin!” 18 ärähti.
“Minä olin ajatuksissani, en huomannut teidän tulleen”, Abira sanoi.
“No, lähdetään nyt. Meillä on vielä monta kaupunkia jäljellä”, 17 sanoi ja lähti kävelemään poispäin 18 perässään. Abira katseli heidän peräänsä, mutta vilkaisi vielä kerran olkansa yli. Poika katseli häntä varjoista. Tämän ilme oli hämmästynyt, mutta myös vihainen. Tämä oli selvästi hämillään.
Abira olisi halunnut kertoa tälle. Hän olisi halunnut kertoa miltä hänestä tuntui, mutta hän ei osannut. Hän ei tiennyt mitä hän tunsi.
“Abira, tuletko sinä?” 17 huusi. Abira kääntyi.
“Minä tulen!” hän huusi takaisin ja lähti pois, mutta hän ei tulisi saamaan poikaa mielestään. Tämä oli ollut ensimmäinen ihminen, joka oli puhunut hänelle.
Ensimmäinen ihminen, jonka kanssa Abira oli ollut tekemisissä 17 ja 18 lisäksi.
Aurinko paistoi lämpimästi ja tuuli viilensi ilman juuri sopivaksi. Ihmiset nauroivat iloisesti tietämättä mitä tulisi tapahtumaan. Huvipuisto oli täynnään ihmisiä, kuten yleensäkin näin kauniina päivänä. Äkkiä räjähdys, sitten toinen. Ihmisiä alkoi juosta kirkuen pois. Ainoat, jotka jäivät paikalle, olivat 17, 18 ja Abira.
“Hei Abira! Tule sinäkin tänne! Tämä on kivaa!” 17 hihkui, kun he ajoivat 18 kanssa vuoristoradassa. Abira, joka oli istunut yksin kauempana tuli 17 kehotuksesta mukaan ajelemaan huvipuiston laitteilla, vaikka hän ei siitä nauttinutkaan. Hän ei osannut.
Hän ravasi kaksikon mukana, näitten mennessä laitteesta laitteeseen. He olivat juuri menossa karuselliin, kun jotain tapahtui. Paikalle saapui kaksi hahmoa. Abira oli nähnyt heidät molemmat ennenkin. Vanhemmalla heistä oli mustat hiukset. Tämä oli pukeutunut oransiin pukuun ja tämän silmät olivat täynnä vihaa, tämän katsellessa heitä. Toinen hahmoista taas oli nuorempi poika. Laventelin väriset hiukset, taivaansiniset silmät. Se oli se sama poika, jonka Abira oli tavannut.
Pojan katse pyyhkiytyi androideista Abiraan. Tämän silmät suurenivat. Abira katsoi poikaa peloissaan. Hän olisi halunnut kertoa tälle. Hän olisi niin halunnut.
Abira ei tajunnut mitä heidän ympärillään tapahtui. Hän pystyi vain tuijottamaan poikaa.
‘Miksi minä tunnen näin? Mitä minä tunnen?’
“Minä hoidan tämän, Trunks”, mustahiuksinen mies sanoi ja hyökkäsi. Abira ei välittänyt välähdyksistä. Hän tunsi jälleen jotain. Jotain hänen sisällään. Jotain yritti etsiä tiensä hänen mieleensä.
‘Miksi minä en muista? Miksi minä en voi tehdä mitään? Miksi en erota oikeaa ja väärää toisistaan? Mikä on ero oikealla ja väärällä?’
Kaikki tuntui hidastuvan. Taistelun äänet katosivat hänen mielestään. Abirasta tuntui kuin joku olisi valaissut häntä silmiin lampulla. Kaikki muuttui kirkkaaksi ja äkkiä Abira näki edessään paikan, joka oli täysin erilainen kuin se huvipuisto, jossa hän oli ollut.
Hänen silmiensä eteen levittäytyi kaunis maisema. Maisema, jonka hän oli nähnyt, mutta maisema, jota hän ei tunnistanut. Hän seisoi hiekkarannalla. Aurinko oli laskemassa ja vesi värjäytyi punaiseksi sen viimeisistä säteistä. Abira tunsi lämmön kasvoillaan ja tuulen hiuksissaan. Hän kuuli lapsen naurua ja käänsi katseensa.
Hänestä, noin kymmenen metrin päässä, seisoi tyttölapsi. Lapsi kahlaili vedessä ja nauroi iloisesti veden huuhtoessa hänen varpaitaan.
Tytön punamustat hiukset oli sidottu letille ja tytöllä oli päässään kukkaseppele. Abira katsoi tyttöä hymyillen.
“Abira!” kuului äkkiä huuto, joka tuntui tulevan kaukaa, kuin se olisi huudettu kankaan läpi. Pikkutyttö nosti katseensa ja katsoi hymyillen huudon suuntaan. Abira nosti myös katseensa.
Kauempana rannalla käveli kaksi hahmoa. Nainen ja mies. Abiran sisällä nytkähti.
“Äiti? Isä?” Abira kuiskasi, mutta silloin hän tunsi nykyisyn lahkeessaan. Hän laski katseensa.
Pikkuinen tyttö katsoi Abiraa hymyillen.
“Kuka sinä olet?”, tyttö kysyi. Tämän mustat silmät loistivat iloisina, aivan kuin niitä ei olisi mikään maailman voima voinut sammuttaa. Abira hätkähti.
“Minä.. minä en tiedä..“, Abira vastasi. Vasta nyt hän tajusi, ettei hän tiennyt kuka oli. Hän oli, mutta kuka hän oli? Hän oli kadottanut itsänsä. Eksyksissä.. Abira säpsähti.
Hän tunsi käden olallaan. Hän nosti jälleen katseensa ja näki äitinsä. Tämä katsoi Abiraa sädehtivästi.
“Hei lapsukainen. Taidat olla eksyksissä”, nainen sanoi. Abira nyökkäsi hitaasti.
“Minä en tiedä. Tiedän, että olen. Tiedän tämän paikan, mutta en tunnista sitä. Mikä olen? Kuka olen?” hän kysyi ja katsoi ympärilleen.
Nainen katsoi häntä hymyillen surullista hymyä.
“Tämä paikka on osa sinua. Se on sinussa. On aina ollut. Sinä vain et ole sitä koskaan löytänyt, sillä se on piilotettu todella syvälle”, nainen sanoi surullisesti.
“Miksi? Miksi se on piilotettu? Miksi minä en tiedä itseäni? Miksi olen eksynyt?” Abira huudahti ja katsoi hämillään äitiään. Äitiään, jota ei tuntenut.
“Tämä on sinä. Tämä paikka on olemassa sinun mielessäsi”, kuului kirkas ääni alhaalta. Pikkutyttö katseli merelle päin puhuessaan.
“Sinun vanhempasi, minä, tämä koko paikka. Se on olemassa vain sinun mielessäsi”, lapsi sanoi ja kääntyi, mutta ei enää ollut se pikkutyttö. Tämä oli nyt Abiran äidin muodossa.
“Tuo meri on sinun muistosi. Ne ovat olleet sinulta piilossa. Täällä on aina ilta, koska sinä et tiedä miltä muistosi näyttävät. Voit vain katsella niitä rannalta, mutta itse mereen et pääse, sillä mielesi ilta estää sinua. Elät koko ajan iltaa, eikä sinulle koskaan koita aamu.” Nainen katosi ja tämän paikalla oli Abiran isä.
“Jos sinä itse et löydä tietä muistoihisi, niin tuo meri tulee olemaan iäti koskematon ja täällä ikuinen ilta. Sinun täytyy löytää tie valoon. Sinun täytyy erottaa hyvä pahasta.
Oikea väärästä. Vapaudu kahleistasi. Vapauta mielesi kahleistaan, sen omista kahleistaan. Sitten voit lentää vapaana, nähdä meren ja ylittää sen tyrskyt.” Mies katosi ja nyt
Abira katsoi silmiin itseään.
“Etsi tie ulos. Sinä pystyt siihen, tiedän sen. Muista, se mikä on oikeaa, ei aina ole se kaikkein kivuttomin tie. Löydä hänet, löydät itsesi ja vastaukset kysymyksiisi. Astu valoon..” nuo sanat jäivät kaikumaan Abiran mieleen, kun hän tunsi jälleen peittyvänsä valoon.
Äänet palasivat hänen ympärilleen. Räjähdykset, välähdykset. Abira avasi silmänsä ja näki istuvansa yksin karusellissa. Hän näki välähdykset taivaalla.
Hän nousi. Abira ojensi nyrkkiin puristettua kättään.
‘Minä olen Abira. Minä muistan sen. Minun vanhempani ovat kuolleet. Minä suren heidän puolestaan. 17 ja 18 ovat tappaneet ihmisiä, tuhonneet kaupunkeja. Ja minä annoin heidän tehdä sen. Kaikki ne ihmiset, jotka he tappoivat ja minä en yrittänytkään estää heitä. Minä vihaan itseäni ja heitä! Minä annoin niitten kaikkien viattomien kärsiä! Kuinka minä saatoin? Miksi minä en tehnyt mitään? Tämä viha ja raivo! Minä tunnen ne! En voi antaa heidän tuhota enää yhtään elämää, en voi antaa heidän tehdä sitä!’
Abira tunsi, kuinka raivo valtasi hänet. Hänen sormiensa välistä tihkui verta. Hänen ympärilleen syttyi punainen kehä. Se viha, jonka hän oli padonnut tietämättään sisäänsä, purkautui nyt kerralla. Hänen silmiinsä syttyi punainen liekki, täynnä vihaa oleva liekki.
Abira kohotti katseensa ja näki 18. Androidi roikotti sitä nuorta, laventelihiuksista poikaa alas maailmanpyörästä. Abira ei aikaillut. Hän ei tiennyt mitä teki, mutta hän tiesi, ettei hän voinut antaa tuon pojan kuolla.
Androidi keräsi toiseen käteensä energiapalloa ja päästi irti pojasta ampuakseen tätä. Poika tippui alemmalle tasanteelle ja jäi siihen makaamaan.
18 oli jo valmis ampumaan poikaa, kun Abira syöksyi tämän eteen ja jäi leijumaan pojan yläpuolella kädet levitettyinä.
“Älä tapa häntä!” Abira huusi. Kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan ja silmät hehkuivat raivosta. 18 laski kätensä alas.
“Mitä sinä teet tyhmä tyttö! Pois edestä tai ammun sinutkin!” tämä ärähti, mutta Abira ei liikkunut.
“Sinä et tapa häntä! Minä en anna sinun tappaa häntä, enkä ketään muutakaan! En enää! Kaikki ne viattomat ihmiset.. minä en tehnyt mitään estääkseni teitä, vaikka olisin voinut! Voit ampua minut, jos haluat, mutta en anna sinun tappaa häntäkin!” Abira huusi itkuisena.
18 hymähti.
“Minä arvasin, että sinusta koituu vielä vaikeuksia. Siis sinun täytyy kuolla!” Tämän huudettuaan nainen heitti Abiraa ja poikaa kohti energiapallon.
Kaikki äänet hävisivät jälleen Abiran ympäriltä. Hän sulki silmänsä. Hän kuuli vain omat ajatuksensa, jotka kaikuivat hänen päässään.
‘Minä en voinut antaa hänen tappaa poikaa. En voinut. Olisin halunnut suojella häntä, mutta en voinut. Olisin antanut henkeni, jotta hän säilyisi.. mutta en voinut. Se mikä on oikeaa, ei aina ole se kivuttomin tie. Tämän täytyy olla siis oikein. Jos vain olisin voinut pelastaa hänet.. Jos vain olisin saanut tuntea hänet..’
Hän oli jälleen järven pohjassa. Siellä kaikki oli niin yksinkertaista. Siellä kaikki ajatukset tuntuivat sulautuvan keskenään. Pimeys ympäröi hänet jälleen. Hiljaisuus.
Rikkomaton hiljaisuus. Tällaistäkö tuntui olla kuollut?
Abira nosti katseensa. Siellä pilkotti valoa. Hyvin kaukaista valoa, mutta se tuntui tuikkivan kuin kristalli, kutsuen häntä.
Hitaasti Abira potkaisi pohjaa. Hän kohosi ylöspäin. Valo lähestyi. Kylmyys väistyi.
‘Miksi minun pitäisi enää etsiä valoa? Olen niin väsynyt. Täällä olisi niin rauhallista. Saisin viimein levätä.’
Hän potkaisi uudelleen. Pimeys alkoi väistyä ja Abira tunsi veden lämpiävän.
‘Onko tämä etsimäni? Onko tuo valo viimein oikea? Miksi minä sitä enää etsisin. Täällä saisin olla viimein rauhassa.’
Hän pysähtyi, ennen kuin rikkoi vedenpinnan. Hän katsoi alas. Siellä näkyi vain pimeyttä. Hän nosti katseensa takaisin ylös ja näki jotain. Vedenpinnassa oli hahmo. Laventelihiuksinen poika. Poika katsoi Abiraa hymyillen ja ojensi kätensä.
“Tule. Astu valoon”, poika sanoi lempeästi. Abira katsoi poikaa.
‘Mitä jos lähden nyt? Löydänkö etsimäni?’
Abira ojensi kätensä ja poika veti hänet pinnalle, valoon.
‘Minä löysin hänet. Löysin itseni. Astuin valoon..