Tarina: Astu valoon.. part II
Luokitus: Hmm.. maybe k-10, tässä on enemmän väkivaltaa kuin part I
Genre: Psykologinen, ihmissuhde, draama
Päähahmot: Abira, Trunks
Muuta: Oma hahmo, jatkoa tarinalle Astu valoon.. part I
Spoilerit: -
Kirjoittajan oma kommentti: Novellilta ei kannata odottaa liikoja, vaikka ensimmäinen osa olikin hyvä.
Astu valoon, part II
Hiljaisuus tuntui kietoutuvan hänen ympärilleen, sitoen hänen aistinsa. Kauhu, selittämätön kauhu siveli hänen ruumistaan, kuin hento tuulenvire varhaisessa aamussa.
‘Miksi täällä on niin pimeää? Miksi täällä on näin hiljaista?’
Tip. Tip. Tip. Jossain tippui vettä. Vai oliko se vettä?
Äkkinäinen tuulenvire heilutti hänen hiuksiaan. Askeleita. Ne lähenivät. Hän kääntyi. Pimeys oli liikkumaton. Painostava. Askeleet katosivat. Vilahdus. Tuolla liikkui jotain. Vai liikkuiko sittenkään?
Ääniä. Joku puhui. Ei, jotkut puhuivat. Kuiskauksia. Ne tulivat joka suunnasta, jotkut hiljaisina, jotkut kovempina. Nyt, aivan selvästi tuolla liikahti jotain, mutta se katosi.
“Keitä olette? Missä olette?” hän huudahti ja pyörähti ympäri. Hän tunsi sydämen lyöntiensä kiihtyvän ja hengityksensä höyrysi pimeyteen.
“Täällä! Täällä!”
“Takanasi! Edessäsi!”
“Kaikkialla!”
Hahmoja liikkui pimeydessä, kadoten ja ilmestyen jossain lähempänä. Minne tahansa hän kääntyikin, oli siellä hahmo. Hahmo, joka lähestyi.
“Näyttäkää itsenne! Keitä olette?” hän huusi ja hänen äänensä jäi kaikumaan kaikkialla hänet ympäröivään pimeyteen. Nauru, ivallinen nauru vastasi hänelle. Askeleet kuuluivat hänen takanaan. Ne pysähtyivät aivan hänen viereensä.
“Sinä et olisi saanut lähteä luoltamme.”
Hän kääntyi. Siniset, tunteettomat silmät. Ivallinen katse. Androidit.
“Sinä olit meidän suosikkimme.”
“Ja sinä jätit meidät.”
Hän perääntyi kauhuissaan.
“Miksi te ette jätä minua rauhaan? Lähtekää pois!” hän huusi. Androidit astuivat esiin. Ne katsoivat häntä ilkeästi hymyillen, aivan kuin ne olivat katsoneet niitä tuskaisia ihmisiä, jotka he olivat tappaneet, antaen heidän ensin kitua vammoineen.
“Älkää! Menkää pois!” hän huusi, mutta kaksikko asteli lähemmäs.
“Me pidimme sinusta niin hyvää huolta.”
“Ja näin sinä kiität meitä.”
“Me emme voi antaa anteeksi.”
“Sinun on siis..”
“Kuoltava!” mies huusi ja tarttui kiinni hänen kurkkuunsa. Hän tarttui kiinni miehen käsiin ja yritti irrottaa niitä, mutta tämän ote oli liian voimakas. Hän yritti epätoivoisesti haukkoa henkeään, mutta se oli turhaa. Hän ei saanut ilmaa.
“Hyvästi..”, mies sanoi. Hän tunsi sen. Kuoleman. Sen takertui häneen. Hänen oli pakko taistella.
Hän kuuli huudon. Se oli tuskainen ja epätoivoinen huuto. Se oli hän itse. Abira hätkähti hereille. Hänen koko kehonsa vapisi ja hänen hengityksensä oli huohottavaa. Hän tuskin erotti sydämenlyöntejään toisistaan, niin kiihtyneitä ne olivat. Hänen kätensä olivat puristuneet peiton ympärille ja hän oli kylmän hien peitossa.
“Abira, oletko kunnossa? Abira”, ääni sanoi. Abira hätkähti. Hänen katseensa harhaili hetken huoneen ympäri, ennen kuin hän sai kohdistettua tummien silmiensä katseen puhujaan.
Laventelin väriset hiukset, taivaansiniset silmät. Poika katsoi Abiraa huolestuneena.
‘Se oli vain painajaista. Ei mitään muuta. Vain painajaista.’ Abira ojensi kätensä ja poika tarttui siihen.
‘Mutta entä, jos tämä onkin unta ja tuo äskeinen totta? Entä, jos heräänkin takaisin tuohon painajaiseen? Hänen kätensä. Se tuntuu oikealta. Mutta entä, jos hän häviääkin?
Jäänkö minä jälleen yksin pimeyteen?’
“Näin taas painajaista. He eivät jätä minua rauhaan edes unissani”, Abira sanoi hiljaa. Hän tunsi kouristuksen kehossaan. Pelkkä ajatus noista kahdesta sai hänet pelkäämään.
‘Kunpa vain voisin unohtaa heidät. Kunpa voisin unohtaa ne kaikki kauheudet ja muistaa mitä olin ennen sitä.’
“Kaikki on hyvin. Ne eivät löydä tänne”, poika sanoi ja hymyili. Abira katsoi poikaa, mutta ei hymyillyt takaisin. Hän katsoi poikaa ja puhui hiljaisella ja surullisella äänellä, kuin kuiskaten:
“Minä en vieläkään muista, Trunks. Minä muistan jo tuulen kosketuksen ihollani ja lintujen laulun puissa. Muistan nimeni, muistan vanhempani. Mutta vieläkään en muista kuka minä oikeasti olen. En muista kaikkia näitä tunteita, jotka repivät minua sisältä päin. En muista, miltä tuntuu olla oikea ihminen.”
Trunks katsoi tyttöä. Hän ei sanonut mitään, vain kuunteli.
“Kauan minä olin tyhjä sisältä. En osannut tuskin ajatella. Paljon siitä tyhjyydestä on nyt täytetty, mutta paljon, hyvin paljon siellä on vielä tyhjyyttä, jota en osaa täyttää. Joka päivä minä opin ja muistan jotain uutta ja joka päivä osa siitä tyhjyydestä katoaa. Mutta silti minä pelkään. Pelkään, etten koskaan saa tyhjyyttä poistettua kokonaan.”
Abira sulki silmänsä. Hän tärisi. Jotain kuumaa tippui hänen kädelleen. Kyynel. Hänen omansa. Hän tunsi lämpimät kädet ympärillään ja avasi silmänsä. Poika oli kietonut kätensä tytön ympärille ja silitti tämän hiuksia.
“Minä lupaan sinulle, Abira. Jonain päivänä minä autan sinua muistamaan. Me keksimme keinon poistaa se tyhjyys. Lupaan sen.”
Abira sulki silmänsä.
‘Hänen äänensä. Hänen kosketuksensa. Hänen lämpönsä. Kaikki se tuntuu todelta. Niin todelta.’
“Sano minulle, että tämä ei ole unta. Minä en kestäisi herätä tästä unesta ja huomata, että olet vain haamu, joka katoaa aamun mukana. Lupaa minulle, Trunks. Lupaa minulle, ettet jätä minua yksin”, Abira sanoi puristaen tiukasti kiinni pojasta.
“Lupaan sen sinulle. Minä en koskaan jätä sinua. En koskaan”, poika kuiskasi takaisin.
‘Älä jätä minua yksin..’ Edes tajuamattaan, hän nukahti pojan lämpimään syliin.
Painajaiset eivät palanneet enää sinä yönä. Mutta Abiran uni ei ollut levollista. Hän ei muistanut unistaan mitään. Vain epämääräisiä välähdyksiä, ääniä ja kuvia, jotka katosivat ja antoivat tilaa seuraaville, sekoittuen suureksi, äänien, välähdysten ja kuvien massaksi, jolla ei tuntunut olevan alkua, eikä loppua.
Viimein ne kaikki hävisivät kirkkaaseen valoon, joka täytti hänen jokaisen aistinsa. Hitaasti hän raotti silmiään. Verhon raosta paistoi ohut auringonsäde, joka osui hänen silmiinsä. Abira katsoi vähän aikaa valoa. Sää ulkona oli niin kaunis. Niin kovin kaunis. Verhojen raosta erottui pieni pala taivasta. Se oli sininen ja niin kaunis. Taivaan sävy. Se toi hänen mieleensä jotain. Silmät. Trunksin silmät.
Abira nousi istumaan sängyllään ja puki hitaasti päälleen. Hänellä ei ollut mitään kiirettä.
‘Painajaiset. Ne tuntuvat aina niin pelottavilta, mutta aamulla se kauhu on kadonnut.’
Hän sipsutti hiljaa huoneen poikki ja aukaisi oven. Missään ei kuulunut ääntäkään. Talo oli täysin hiljainen.
Abira käveli tyhjän käytävän poikki ja saapui portaisiin. Yksi askel, toinen askel. Porras hänen allaan narahti. Abira pysähtyi. Ääni kuulosti kuin räjähdykseltä tuon hiljaisuuden keskellä.
Hän otti toisen askeleen. Ei narahdusta. Jälleen hiljaisuus. Abira hiipi alakertaan. Sieltä täältä oli seinä tai lasi mennyt rikki. Paikka oli sotkuinen, mutta siitä huolimatta se oli kotoisa. Ainakin Abiran mielestä. Tämä oli tytön varsinainen ensimmäinen koti.
Alakerrassa leijaili kahvin tuoksu. Se kietoi kaikki hänen aistinsa ja tuntui huumaavan tytön. Hitaasti hän avasi keittiön oven ja kurkisti sisään.
Ovea vastapäätä seisoi nainen. Tällä oli poninhännällä olevat siniset hiukset ja päällään tällä oli vaaleanpunainen asu. Nainen hääräili aamiaisen kimpussa, eikä näyttänyt huomaavan Abiran saapumista.
Tyttö käveli ääneti pöydän ääreen ja istuutui.
‘Oliko minun äitini tuollainen? Laittoiko hän koskaan aamupalaa isällä ja minulle? Millainen hän oli?’
“Huomenta Abira. Et näyttänyt nukkuvan kovin hyvin viime yönä”, nainen sanoi olkansa yli.
“Näin taas painajaista. Mutta ei se mitään. Olen nyt kunnossa”, Abira vastasi. Nainen huokasi.
“Milläköhän konstilla pääsisit eroon niistä unistasi? On ikävää, jos joutuu joka yö nukkumaan huonosti, koska näkee elämänsä karmeimmat hetket”, tämä sanoi ja kääntyi.
Nainen sysäsi tytön eteen kasan paahtoleipiä.
“Ei se mitään. Joskus näen niissä puuttuvia muistojani. Ne auttavat minua selvittämään itseäni”, Abira sanoi ja otti käteensä yhden leivän. Hän alkoi nakertaa sitä vähän kerrassaan. Nainen istui vastapäätä tyttöä ja katsoi tätä vakavasti.
“Minä haluaisin auttaa, mutta.. minun täytyy saada aikakone valmiiksi. Mutta lupaan, että kun se valmistuu, teen jotain, joka auttaa sinua muistamaan. Miltäs kuulostaa?”
Abira hymyili, mutta ei sanonut mitään. Hän katsoi ulos ikkunasta. Taivas näytti pilvistyvän. Aivan niin kuin Abiran mielikin.
“Missä Trunks on?” hän kysyi, muttei kääntänyt katsettaan naiseen.
“Oi, hän meni ostoksille. Luultavasti hän tulee pian takaisin”, nainen sanoi hymyillen.
Abira laski leipänsä alas. Aina, kun Trunks oli poissa, hän tunsi itsensä hirvittävän hermostuneeksi.
‘Entä, jos hän ei enää palaakaan? Mitä teen, jos jään yksin?’
“Sinä todella välität hänestä”, nainen sanoi. Abira vilkaisi naista ja käänsi katseensa jälleen pois.
“Poikasi auttoi minut valoon. Hän on syy, miksi jaksan jatkaa elämääni.” Lähestyviä askelia. Abira hätkähti. Hän muisti askeleet unessaan. Androidit! Askeleet tulivat lähemmäs. Ne pysähtyivät. Aivan oven taakse.
Hän ei ehtinyt tehdä mitään, kun ovi aukeni. Abira oli valahtanut kalpeaksi. Hänen sydämensä tuntui pysähtyneen.
“Hei äiti! Hei Abira!” Abira huokasi. Hänen sydämensä lyönnit alkoivat tasaantua. Poika astui sisälle huoneeseen. Tällä oli käsissään kaksi kauppakassillista ruokaa. Hän jätti kassit sivupöydälle ja istui samaan pöytään naisien kanssa.
Abira katsoi poikaa huolestuneena. Mutta tämä ei näyttänyt edes huomaavan tytön katseita.
‘Miten hän voi olla noin rauhallinen? Miksi hän ei tajua, että olin huolestunut?‘ Poika kasasi itselleen pinon leipää ja alkoi pistellä niitä poskeensa hirvittävää vauhtia, mutta huomattuaan naisien totiset katseet, tämä lopetti.
“Mitä? Onko jotain sattunut?”
Tuo oli viimeinen pisara. Tuoli kaatui ja pamahti lattiaan. Kuului pamaus ja lautasten helinää. Abiran nyrkkiin puristettu käsi tärisi pöydällä. Tyttö hengitti kiivaasti ja hän kiristeli hampaitaan.
‘Hän ei välitä! Hän ei välitä, vaikka minä olin niin huolissani!’
“Abira, mikä nyt..?”
Vain yksi nopea kädenliike ja suurin osa pöydällä olleista tavaroista makasi nyt lattialla säpäleinä. Punamustat hiukset katosivat käytävään ja nopeat askeleet katosivat kaukaisuuteen.
Tuuli suhisi hiljaa puiden lehdissä. Linnut lauloivat ja lentelivät ympäriinsä. Lämmin aurinko paistoi maahan. Tuuli, joka oli äsken kahisuttanut puiden lehtiä, syöksyi nyt alas.
Se tarttui kiinni hänen hiuksiinsa ja leikitteli niillä hetken, ennen kuin syöksyi taas muualle.
‘Jos hän vain ymmärtäisi.. Jos hän vain tietäisi..’
Abira kietoi takkinsa tiukemmin ympärilleen. Tuuli tuntui yltyvän. Ruoho taittui hänen askeleensa alla.
‘Minä tiedän mitä yksinäisyys on. Enkä halua enää kokea sitä.’
Linnut eivät enää laulaneet. Hiljaisuus. Se oli painostava. Äkkinäinen varjo peitti auringon. Tummat pilvet alkoivat kerääntyä nopeasti taivaalle ja etäinen jylinä alkoi lähestyä.
Ukkonen.
Abira nosti katseensa ylös. Tämä hiljaisuus. Se oli tutunoloinen.
‘Onko siitä jo kolme vuotta?’
Kolme, hyvin, hyvin pitkää vuotta. Ne eivät silti olleet hänen elämänsä pisimmät. Ennen niitä kolmea vuotta, Abira oli elänyt koko elämänsä tilassa, jota ei voinut verrata edes kuolemaan. Se oli moninkerroin pahempaa. Hänellä oli ollut pelkkä tyhjyys.
Abira käveli hitaasti nurmen poikki. Pisara, toinen. Hitaasti taivaalta alkoi sataa vettä. Ensin se oli pelkkää tihkua, mutta pian se alkoi yltyä yhä kovemmaksi.
Hänen hiuksensa olivat sateesta märät, hyvin märät. Ne olivat liimautuneet kiinni hänen takkinsa selkämykseen. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitään. Vaatteet olivat liimautuneet kiinni hänen ihoonsa. Hän ei katsonut minne käveli. Sillä ei ollut väliä. Vain askel askeleen perään, yhä eteenpäin.
Ukkonen jyrähti ja salama valaisi taivaan. Sade piiskasi maata.
‘Hän tietää. Hän on ihminen. Hän on kuolevainen. Mutta hän ei usko, ei pelkää.. ei tiedä.’
Askel. Toinen. Kolmas.
‘Mutta mikä tekee ihmisestä ihmisen? Onko se tunteet? Määrittelevätkö tunteet ihmisen? Mutta ovathan pienet vauvatkin ihmisiä, mutta ne eivät osaa vielä käsitellä tunteitaan.’
Uusi jyrähdys. Jälleen salama. Tuuli riepotteli hänen vaatteitaan ja sade piiskasi hänen selkäänsä.
‘Vai määrittelevätkö ihmisen hänen aistinsa? Kuulo, näkö, tunto..? Mutta ovathan kuurotkin ja sokeatkin ihmisiä, vaikka he eivät mitään näkisi tai kuulisikaan.’
Sade alkoi laantua. Tuuli hiljeni ja pilvien raoista kurkisti aurinko. Hän pysähtyi. Hän oli kalliolla, jota meren tyrskyt nuolivat.
‘Vai onko kuolema se, joka määrittelee ihmisen. Kaikki ihmiset kuolevat, olivatpa he sitten vauvoja, kuuroja tai sokeita. Kaikki kuolevat.’
Aallot löivät kallioon, kuten ne olivat tehneet jo monen tuhannen vuoden ajan, kuluttuan, syöden sitä.
Abira katsoi kaukaisuuteen. Tummat pilvet olivat siirtyneet kauas horisonttiin. Hänen katseensa kiinnittyi kaukaisuudessa siintävään kaupunkiin. Äskeinen sade ei ollut edes yltänyt sinne asti.Ihmiset elivät siellä rauhassa, kukin omaa elämäänsä. He iloitsivat, surivat, rakastivat, vihasivat. He olivat ihmisiä. He kaikki kuolisivat joskus.
Abira käveli aivan jyrkänteen reunalle ja katsoi sieltä alas. Aallot huuhtoivat rantaa. Ne liikkuivat edestakaisin. Kiipesivät rannalle ja perääntyivät jälleen. Vaikka ne kuinka yrittivät nousta mahdollisimman ylös, täytyi niiden joka kerta palata takaisin ja aloittaa kiipeäminen uudelleen. Se oli loputon kiertokulku.
‘Aina ne palaavat, mutta yrittävät silti uudestaan. Niiden ikuinen koettelemus, ikuinen haaste. Ne eivät koskaan lannistu, eivät koskaan anna periksi.’
Abira kumartui maahan. Hän laittoi kätensä vielä märälle nurmelle. Se oli kylmää, mutta hän pystyi tuntemaan sen elävän. Se eli ja antoi mahdollisuuden muillekin elää.
Ilman maata ei olisi elämää. Ilman vettä ei olisi maata. Kaikki täällä eli, koska joku antoi sille voimaa. Ja se jokin tarvitsi taas jotain muuta elääkseen. Kaikki olivat riippuvaisia kaikesta. Kaikki tarvitsivat toisiaan.
Äkkinäinen jyrähdys ja välähdys kaukaisuudessa. Abira nosti nopeasti katseensa. Kaupunki. Äänet kuuluivat sieltä. Kauhu, jota Abira oli pitänyt sisällään nämä kolme vuotta, roihahti jälleen täyteen liekkiin. Muistikuva, karmiva muistikuva palasi hänen mieleensä. Liekkejä, joka puolella. Kauhistuneita huutoja, viimeisiä, kuolinhuutoja. Ihmisiä juoksi pakoon. Keltainen valo, huutoja.. ja hiljaisuus. Kaikki ne kuolleet. Ne huusivat. Ne huusivat hänen nimeään!
Hän ei tajunnut vajonneensa polvilleen. Hän puristi käsillään päätään. Yritti karkottaa äänet. Saada ne pois.
“Ei, jättäkää minut rauhaan! Älkää!” hän kuuli itsensä huutavan. Mutta äänet eivät lopettaneet.
Abira näki ne kaikki kuolleet ihmiset. He huusivat hänen nimeään. Ne syyttivät häntä, kutsuivat mukaansa kuolemaan!
“Miksi te teette tämän minulle?! Miksi?!” Hän yritti pakottaa äänet katoamaan. Hän todella yritti.
“Minä en olisi halunnut.. minä niin toivon..”
“Mitä sinä toivot?”
Tuo ääni. Se oli erilainen. Hän oli kuullut sen aiemmin. Se ei ollut hänen päässään. Se tuli hänen edestään. Ei.. se ei saanut olla..
Abira avasi silmänsä. Äänet olivat kadonneet. Hän laski kätensä. Hitaasti, hyvin hitaasti hän nosti katseensa. Sydän hänen rinnassaan oli pysähtyä. Ilma tuntui pakenevan hänen keuhkoistaan ja hänen koko kehonsa oli täysin turta.
Mustat hiukset, siniset, täysin tunteettomat silmät, jotka katsoivat häntä. Katsoivat tavalla, jolla ne olivat katsoneet kaikkia niitä ihmisiä, jotka mies oli tappanut. Kaikki ne ihmiset, jotka olivat kutsuneet häntä. Kaikki ne viattomat ihmiset!
Abira yritti perääntyä ja nousta. Paeta. Tehdä mitä vain, ettei hänen olisi tarvinnut katsoa noita silmiä. Käsi kurottautui häntä kohti ja otti kiinni hänen hiuksistaan.
“Et kai sinä vielä ole lähdössä?” androidi kysyi ja vetäisi Abiran ylös tämän hiuksista. Nainen parahti. Hän puristi silmänsä kiinni. Hän ei halunnut katsoa noihin silmiin. Hän ei halunnut kuulla niiden kaikkien kuolleiden syyttäviä ääniä.
“Minä ja siskoni luulimme sinun jo kuolleen. Kolme vuottahan siitä on, vai mitä?”
Abira ei vastannut. Hän ei halunnut. Ei voinut..
“Katso minua silmiin, kun puhun sinulle!” mies ärähti ja nyhtäisi kivuliaasti naista hiuksista ja otti toisella kädellään kiinni tämän kurkusta. Mies väänsi naisen kasvot kohti omiaan.
“Avaa silmäsi! Katso minua!”
‘Minä en voi.. jos katson, kuulen heidän äänensä. Heidän syyttävät äänensä..’
“Älä haaskaa aikaasi 17. Tuo hölmö ei tule tottelemaan. Hän on vielä alkukantaisempi kuin viime kerralla”, toinen, kylmä naisen ääni sanoi. Abira raotti silmiään.
Vaaleaverikkö seisoi toisen androidin takana ja katsoi Abiraa tuimasti.
‘Nuo silmät! Ei!’
Hän näki ruumiita. Ne makasivat savuavien raunioiden keskellä. Kaikki, he olivat kaikki kuolleita.
“Katso, hän on tainnut oppia uuden tempun”, nainen sanoi ilkeästi ja asteli lähemmäs. Tämä tutkaili Abiraa, kuin käyttöesinettä.
“Hän on tainnut kasvaa, vai mitä 17?” tämä sanoi kolkolla äänellä ja vilkaisi toiseen androidiin.
“Niin hän on tosiaan tainnut tehdä, 18”, mies sanoi ja päästi irti tytöstä. Abira putosi maahan ja hieroi kurkkuaan.
“Trunks.. auta minua.. Trunks..”, hän kuiskasi epätoivoisena. Hän tarvitsi tätä.
“Oi, Trunks? Olen pahoillani, mutta hän tuskin syöksyy enää auttamaan sinua”, 18 sanoi ilkeästi. Abira nosti katseensa. Hänen silmänsä suurenivat pelosta. Ei kai Trunks ollut..?
“Näit varmaan sen äskeisen ilotulituksen tuolla kaupungissa. Se oli ystäväsi hautajaisiin.”
Abira hätkähti. Ei, se ei saanut olla totta! Ei saanut! Trunks ei voinut olla.. Ei mitenkään!
“Mutta sinun on turha surra. Pääsyt itse hänen seurakseen hyvin pian”, 18 sanoi ja astui askeleen eteenpäin, mutta 17 nosti kätensä tämän eteen.
“Odota. Kun tulimme tänne, sanoit jotain. Toivoit jotain. Saat sanoa viimeisen toiveesi, ennen kuin päätämme sinun päiväsi”, mies sanoi.
Abira katsoi maahan. Tyhjyys. Pohjaton tyhjyys. Se otti vallan hänestä. Jos poika oli kuollut, ei enää millään ollut väliä.
‘Minä toivon..’
“Toivoin, että olisin voinut kuolla niitten kaikkien muiden tappamienne viattomien ihmisten sijasta..”
Androidit vilkaisivat toisiaan.
“Voi buhuu! Kovin valitettavaa. Toiveesi ei valitettavasti toteutunut..”
“Tappakaa minut, tehkää minulle mitä vain.. minulla ei ole enää mitään. Ei syytä elää. Tappakaa minut! Pyydän! Tappakaa minut! En voi elää itseni kanssa. En voi elää ajatellen, että annoin teidän tappaa ainoan henkilön, josta olen koskaan välittänyt. Armahtakaa minut! Tappakaa minut! Pyydän!” Abira huusi ja katsoi androideja anovasti.
‘Sinä lupasit, Trunks. Lupasit, ettet jätä minua. Minä en voi elää. En voi..’
Hänen silmänsä olivat täysin tyhjät. Niissä ei ollut pelkoa, ei vihaa, ei surua, ei mitään. Millään ei ollut enää väliä.
Androidit vilkaisivat toisiaan. Hetken he vain katsoivat toisiaan, kunnes molemmat kääntyivät ja lähtivät kävelemään poispäin.
“Hyvää loppuelämää, Abira. Toivottavasti voit elää tuskiesi kanssa”, mies sanoi ja nousi lentoon 18 perässään. Abira katsoi heidän peräänsä. Ne lensivät kohti auringonlaskua. Aurinko häikäisi hänen kasvonsa. Hänen silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen ja loppumattomat kyyneleet kostuttivat hänen kasvonsa ja tippuivat entisestään kosteaan maahan.
‘Anna anteeksi, Trunks. Anna anteeksi.. Olisin halunnut elää sinun kanssasi. Olisin halunnut kuolla kanssasi..’
Hitaasti hän nousi. Hän ei huomannut kyyneleitään. Niillä ei ollut väliä. Hän katsoi ympärilleen. Kaupunki. Se oli raunioina. Trunks. Poika olisi yhä jossain siellä. Abiran täytyi saada nähdä tämä vielä viimeisen kerran. Hänen täytyisi hyvästellä tämä. Hitaasti hän nousi ilmaan ja suuntasi kohti kaupunkia.
‘Viimeiset hyvästit..’
Rauniot savusivat. Kuolleita makasi siellä täällä, mutta Abira ei välittänyt heistä. Hänen katseensa kiersi kaupunkia. Hän etsi mitä tahansa, joka näyttäisi vähänkin tutulle.
Hänen täytyisi löytää hänet. Hänen täytyisi. Hän ilmoittaisi Bulmalle. Ja saavuttuaan perille, tämä löytäisi heidät molemmat. Kylkikyljessä, käsi kädessä. Kuolleina.
Viimein, kaupungin reunamilla näkyi jotain. Se välähti auringon osuessa siihen. Oliko se vain pelkkä lasinsirpale? Abira laskeutui alemmas ja erotti sen. Miekka! Trunksin miekka!
Hän poimi miekan maasta ja vilkuili ympärilleen. Pojan oli oltava lähellä. Äkkiä hän tunsi jotain. Aivan lähellä. Jossain, hän tunsi voimatason. Se oli hyvin heikko ja tuskin tunnettavissa, mutta Abira tunsi sen. Se oli.. Trunks!
Oliko poika.. elossa?
Abira katsoi ympärilleen ja näki kauempana hahmon. Hahmo makasi maassa ja oli yltäpäältä veren peitossa. Hänen silmänsä suurenivat. Se oli..
Hän juoksi hahmon luokse ja nosti tämän pään syliinsä. Tämän vaatteet olivat repaleiset ja iho ruhjeilla.
Abira nielaisi kyyneleensä ja siveli pojan poskea. Laventelin väriset hiukset olivat veren tahraamat ja taivaansiniset silmät olivat kiinni. Pojan rintakehä kohoili kiivaasti. Tämä oli elossa.
‘Kuolema on ihmisen mitta, mutta myös se, mikä tekee meistä haavoittuvaisia. Meille kaikille annetaan oma aikamme ja vain me voimme päättää mitä sillä teemme. Kuolema on päätepiste. Niille, jotka ovat valinneet viisaasti, se on vain rauha. Mutta niille, jotka ovat valinneet huonosti, se on tilaisuus kohdata virheensä.’
Päivä oli jo puolessa. Aurinko paistoi sisään ikkunasta ja pilvet ajelehtivat hitaasti taivaan halki.
‘Luulin, että voin kuolemalla hyvittää tekoni, mutta joutuisin vain kohtaamaan virheeni uudestaan.’
Abira nosti katseensa pois ikkunasta ja katsoi huoneeseen. Vanhempi nainen seisoi huolestuneen näköisenä sängyn vieressä. Abira ei nähnyt sängyssä makaavaa hahmoa, mutta tunsi tämän koko ajan. Tämän voimat olivat palautumassa, mutta hyvin hitaasti.
Äkkiä äännähdys. Nainen hätkähti.
“Hän herää.”
Abira nousi. Nuo taivaansiniset silmät aukenivat jälleen.
‘Hän on elossa!’
Abira otti yhden askeleen kohti poikaa, mutta veti jalkansa takaisin. Hän loi katseensa maahan. Sormet puristuivat nyrkkiin hänen kädessään.
‘Minä annoin hänen melkein kuolla. Se oli minun syyni.’
“Abira..”, heikko ääni kuiskasi.
Tyttö nosti katseensa. Trunks katseli häntä sängystä.. ja hymyili.
“Sinä pelastit minut..”, poika sanoi hiljaa. Abira hätkähti. Sormet hänen kädessään rentoutuivat.
“Mitä?” hän kysyi hämillään. Oli ollut Abiran syy, että Trunks oli melkein kuollut. Hänen syynsä..
“Sinä pidit minut hengissä. Ajatus sinusta sai minut jatkamaan. Minä lupasin sinulle..”
Abira laittoi kätensä suunsä eteen. Hän tunsi kyyneleiden valuvan pitkin poskiaan.
“Lupasin, etten jättäisi sinua. Ja minä aion pitää lupaukseni. Sinä pelastit minut, Abira..”
Tyttö loi katseensa jälleen maahan.
“Ne kaikki ihmiset. He kuolivat minun takiani, Trunks. Olisin voinut estää niitä. Olisin voinut.. Mutta nyt, kaikki he ovat kuolleita. Enkä voi enää auttaa heitä..”
Käsi otti kiinni hänen olkapäästään.
“Me voimme auttaa heitä, Abira. Aikakone on valmis. Te voitte lähteä, kun Trunks on parantunut. Te voitte pelastaa heidät kaikki.”
Abira nosti katseensa. Bulma katsoi häntä ystävällisesti ja lempeästi. Tyttö vilkaisi Trunksia. Poika nyökkäsi hymyillen.
“Me voimme pelastaa heidät kaikki..”